Joskus nimen pois jättäminen jonkin jutun yhteydestä voi olla tehokkain keino aktivoida ihmisiä.
Kun vajaat kaksi kuukautta sitten kirjoitin yleisurheilukauden avausjutun, siinä jäivät mainitsematta muun muassa sellaiset ylöjärveläiset nuoret kuin Jessi Landström ja Valtteri Toimela.
Toki olin rekisteröinyt heidät jo vuosikausia niminä tulosluetteloissa ja jutuissa, mutta koska he edustavat Tampereen Pyrintöä, en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että he ovat ylöjärveläisiä.
Onneksi heidän taustajoukkonsa muistuttivat, että tällaisetkin hienot nuoret meillä Ylöjärvellä on – ottakaapa seurantaanne! Syytä totisesti oli, sillä Landström aitoi 17-vuotiaiden MM-Donetskiin ja Toimela junioreiden EM-Rietiin.
Lisäksi jo entuudestaan tiedossani ollut Urho Kujanpää pääsi hyppäämään seivästä Euroopan nuorten olympiafestivaalilla Utrechtissa. Melkoinen kolmikko tämänkokoisen pitäjän kasvateiksi!
Montakos helsinkiläistä näissä arvokilpailuissa esiintyikään..?
No, nyt on heidät esitelty – ja esitellään monta kertaa vastakin. Aivan mahtavaa, että yhdessä maailman kovimmista urheilumuodoista saadaan kertoa ylöjärveläisten edesottamuksista kansainvälisillä kentillä.
Käytän tilaisuutta hyväkseni ja rohkaisen kaikkia muitakin naapuripitäjien seuroissa urheilevien, mutta mahdollisesti unohtuneiden ylöjärveläisten nuorten urheilijoiden lähipiiriä antamaan vinkkiä.
Mikään ei ole urheilutoimittajalle niin mieluisaa kuin tutustua uusiin, nouseviin urheilijoihin ja tutustuttaa heidät lukijoillekin. Sitten on paljon helpompaa jatkaa seurantaa aikuisiässäkin.
Takana on allekirjoittaneen osalta kenties kesän kovin urakka, 22-vuotiaiden EM-kilpailut. Niiden järjestelyt ja tunnelma on kehuttu niin monessa yhteydessä kuplille, että osasyyllisenä ilmeiseen onnistumiseen jätän ne tarkemmin jaarittelematta.
En voi kuitenkaan olla kertomatta, miten hyvältä se vanhanaikainen, kilpakumppaneita ja koko urheilua syvästi kunnioittava ilmapiiri tuntui, kun sitä aivan lähietäisyydeltä seurasi.
Aivan muutamaa poikkeusta – lähinnä Norjan uutta juoksijadiivaa Henrik Ingebrigtseniä – lukuunottamatta puheet urheilun rajat ylittävästä kaikkivoipaisuudesta muuttuivat sanoista todeksi.
Emme tehneet EM-kilpailujamme isolla rahalla – toisin kuin helsinkiläiset vuosi sitten. Panimme Pyrinnössä kaikki mahdolliset talkoovoimamme likoon ja asetimme urheilijat kaiken keskiöön.
Urheilijat aistivat sen. Liikuttavimman näyn kohtasin miesten 400 metrin aitojen jälkeen, kun ennen juoksua adrenaliinia uhkunut ja puhkunut, itsekseen höpöttänyt ja lähes mielipuolelta vaikuttanut Serbian Emir Bekric tuli mestarina haastattelujen jälkeen hakemaan kamppeitaan.
Hän halusi tavata sen tyttösen, joka oli kantanut hänen varustekoriaan. Toive toteutettiin, ja Bekric kiitti onnentuojaansa tavalla, josta huokui inhimillinen lämpö ja kiitollisuus aivan poikkeuksellisella tavalla.
Urheilijat aistivat myös sen, että kaikkia kannustettiin, eikä kenellekään vihelletty – ei edes naisten 5 000 metriä murskaavan ylivoimaisesti voittaneelle turkkilaiselle, vaikka Turkin yleisurheilua riepottelevat huhut valtavasta joukkokärystä.
Jos tätä on aito eurooppalaisuus, voin mielihyvin kannattaa sitä, vaikka EU:n vastustajaksi tunnustaudunkin.
Ihmisten väliseen kanssakäymiseen ei tarvita päälleliimattua julistusta suvaitsevaisuudesta, eikä ainakaan erilaisten ihmisten väkisin samalle viivalle byrokratian keinoin ahtamista.
Oikea suvaitsevaisuus ei salli vihapuheita kummaltakaan puolelta eikä kenenkään kodin töhrimistä kananmunilla.
En ole läheskään kaikista asioista samaa mieltä kansanedustaja Jukka Gustafssonin kanssa, mutta siinä hän on oikeassa, että urheilu on luontevin kasvualusta aidolle suvaitsevaisuudelle.
Jopa minä olen pystynyt tekemään kaukomatkoja umpi-ilvesläisen valokuvaajan kanssa, ja tarkoitus on taas lähteä parin viikon päästä Moskovaan.
Kansainvälinen yleisurheilu yhdistää meidät ja panee miettimään ihan muita asioita kuin Hakametsän herruuksia Eipä siinä tosin paljoa miettimistä olisikaan…