Liikunta ja urheilu ovat jokaisen ihmisen oikeus. Luitte oikein, siis oikeus, ei velvollisuus.
Olen intohimoinen liikkuja ja vähintään yhtä intohimoinen penkkiurheilija. Silti tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät harrasta liikuntaa juuri lainkaan. Lisäksi tunnen ihmisiä, jotka vihaavat urheilun katsomista.
Itse taas en voi oikein ymmärtää sitä, miksi jotakuta ei kiinnosta, mikä maa voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden tai mikä joukkue jääkiekon Suomen mestaruuden.
Toisaalta en ole koskaan tuominnut niitä, joita liikunta ja urheilu eivät kiinnosta. Jokainen saa tehdä valintansa, ja sitä on kunnioitettava.
Silti joskus tuntuu siltä, että urheilun vihaajat ovat niitä kärkkäimpiä arvostelijoita, kun aihe liippaa edes läheltä jotakin fyysistä ponnistelua.
Mistä viha urheilua ja liikuntaa kohtaan syntyy? Tuleeko se lapsuuden tappiokokemuksista ja liikuntatuntien joukkuejaoista, vai onko se myöhempisyntyistä? Vaikea sanoa.
Olen pelannut kilpailumielessä eri seuroissa elämäni aikana koripalloa, jalkapalloa, salibandya ja kaukalopalloa. Koripalloa jaksan pompottaa yhä.
Lisäksi olen kokeillut enemmän tai vähemmän tosissani jopa kymmeniä eri lajeja. Varsinaisiksi harrastuksiksi niistä ovat jääneet vain golf ja tennis.
Lenkkeilyä en halua lukea harrastukseksi, koska pelkkä juokseminen on mielestäni melko tylsää. Silti lenkkeilen noin kolme kertaa viikossa.
Joka tapauksessa olen nauttinut hirvittävästi joka ikisestä uudesta lajista, jota olen päässyt testaamaan.
Sen vuoksi ihmettelen eikö maailmasta todella löydy edes yhtä urheilulajia, joka voisi edes vähän kiinnostaa urheilun ja liikunnan vihaajaa.
Ei kaikkien tarvitse juosta kilometrikaupalla tai pelata jalkapalloa. Miltä tuntuisi kokeilla esimerkiksi kiipeilyä, kungfua, pöytätennistä, miekkailua, curlingia, kyykkää, parkouria, vesipalloa, petankkia, dartsia tai vaikkapa trendilajiksi noussutta frisbeegolfia?
Ymmärrän, että pakkoliikunta ei tarjoa onnistumisen tai tyydytyksen tunnetta. Jos uusi laji ei tunnu mieluisalta, se kannattaa myöntää ja lopettaa heti alkuunsa. Seuraava laji odottaa jo oven takana. Yhden lajin hylkääminen ei ole epäonnistumista.
Yksi useimmin kuulemistani selityksistäni on: ”Minulla ei ole aikaa urheilla.” Selitys on järjetön. Aikaa on, jos sitä haluaa itselleen järjestää.
En kuitenkaan jaksa paasata liikunnan terveysvaikutuksista, koska ne ovat kaikkien tiedossa. Into liikkumiseen ja urheilemiseen pitää löytää jostain muualta kuin pakollisesta tarpeesta pitää itsensä kohtuullisessa fyysisessä kunnossa.
Vain kokeilemalla selviää, onko jokin liikuntaharrastus itselle sopiva. Vaikka aiemmin on inhonnut urheilua ja urheilun katsomista, se ei tarkoita sitä, etteikö asenne voisi muuttua. Itse asiassa asenne saattaa muuttua nopeasti hyvien kokemusten saattelemana.
Yhtäkkiä urheilun entinen vihaaja saattaa löytää itsensä seuraamasta harrastamansa lajin arvokisoja televisiosta tai jopa paikan päältä.
Vuoden päästä mieluisaksi osoittautuneen harrastuksen aloittamisesta urheilun vihaaja onkin yllättäen oman lajinsa asiantuntija, joka haluaa jakaa kaiken lajitietämyksensä ystävilleen. Se on sitä urheilun ilosanomaa.
