Aina silloin tällöin tylsyydentuntoisuuksissani huvitan itseäni erilaisten listojen laadinnalla, mutta hyvin harvapa niistä julkaistavaksi päätyy.
Ehkei ole syytäkään, koska tänä sukupuolineutraalin huumorintajuttomuuden kulta-aikana löytäisin varmaankin itseni raastuvasta joidenkin rankingieni jälkeen.
Mutta sormi pois kännykän vihreältä luurinäppäimeltä, arvon suvaitsevaisuuskiihkoisa lukijani, sillä tämä lista ei nakkaa hiekkaa kenenkään uikkareihin. Se menee näin:
1) 1973, 2) 1972, 3) 1983, 4) 1974, 5) 1976, 6) 1988, 7) 1980, 8) 1975.
Ei tarvittane Mensa-kerhon jäsenkorttia sen havaitsemiseen, että vuosilukujahan nuo ovat. Tarkemmin sanottuna pistin urheiluhullun elämäni toistaiseksi mieluisimmat kesät paremmuusjärjestykseen.
Vaikka tämäkin suvi sukeutuu epäilemättä ihan hyväksi, en usko, että se millään tunkeutuisi kärkikymmenikköön. Siihen vaaditaan jo aika paljon.
Sijoille 5–8 sijoittamani kesät sivuutan nopeasti:
Suomessa yleisurheiltiin edelleen hyvin korkealla tasolla vuonna 1975. Miesten maajoukkue sijoittui Euroopan cupissa viidenneksi. Tämänvuotinen sijalukuhan oli 18:s.
Moskovan olympiakesä vuonna 1980 oli helteinen, mikä vissiin nostaa sen tähän. Itse kisathan olivat, piru vieköön, silkkaa propagandapelleilyä ja sääntöjen venyttämistä.
Soulin olympiakisoja vuonna 1988 seurasin urheilutoimittajana, joskin kotitoimituksessa Iisalmessa kesäsellaisena. Paiskin hommia lähes vuorotta kahden ja puolen viikon ajan. Unta tuli vissiin neljä tuntia per vuorokausi, mutta jaksoihan sitä nuorena.
Montrealin olympiakisat vuonna 1976 olivat suomalaismenestyksen juhlaa monellakin rintamalla, mutta viimeistä edellisenä kilpailupäivänä meiltä pimeni televisio pallosalaman käytyä pyörähtämässä navetassa ennen jysäystä. Ai, etteikö pallosalamoita ole? On niitä, näin sen muutaman metrin päästä.
Välieriin tässä vertailussa pääsevätkin vain todella merkittävät vuodet: Vuoden 1974 kesä taas oli sateisempi kuin vuonna 2012, mutta syyskuun ekalla viikolla kyllä hellettä piisasi, kun tuijotimme silmät ymmyrkäisinä Nina Holmenin, Riitta Salinin, Pentti Kahman ja Hannu Siitosen EM-kultia sekä Suomen kuutta muuta mitalia.
Ei sitä silloin ihmeenä pitänyt, mutta kun tarkemmin nyt ajattelee, Salinin juoksema 400 metrin ME-aika 50,14 oli yksi kaikkien aikojen hurjimmista suomalaisista urheilusuorituksista. Riitta-rouvan ennätys ennen sitä kesää oli 53,94, joten harjoitteluun oli osattu tehdä ilmeisen oikeat muutokset.
Yleisurheilun MM-kilpailujen historia alkoi lakkiaisvuotenani 1983. Se oli muuten ihan normikesä, mutta nuoren ylioppilaan mielessä pyörivät koko ajan Helsingin MM:t ja se, miksi Datsun 100A syö enemmän öljyä kuin bensaa.
Olin jo haastatellut paikallislehteen muun muassa Martti Vainiota ja Arto Härköstä ja spekuloin spekuloimasta päästyänikin, montako mitalia Suomi saisi Helsingistä.
Totta kai Olympiastadionilla kemikaaliurheiltiin, mutta ei se haitannut yhtään. Ne olivat aivan valtavan hienot kilpailut, joita kelpasi seurata kotinojatuolistakin, koska jokin uusi aika oli alkanut. Sitä paitsi näin Kajaanin maatalousnäyttelyssä päivä ennen MM-avajaisia itsensä Emil Zatopekin, jonka maannainen Jarmila Kratochvilova juoksi Helsingin kuning… no… parhaaksi.
Münchenin olympiakesä vuonna 1972 oli jo kaartunut kakkosluokkalaisen syksyksi, kun Lasse Viren kaatui ja juoksi niin järisyttävän vaikuttavalla tavalla kaksi kultaa, että päätin oitis, että noita kilpailuja pitää vielä joskus päästä paikan päälle seuraamaan. Ne päivät sinetöivät ammatinvalintani ja vapaa-ajan käyttöni.
Hartaista muslimeista tuntuu varmaan Mekassa samalta kuin minusta, kun lopulta pääsin Münchenin olympiastadionille vuoden 2002 elokuussa. Lupasin, että käyn suutelemassa juoksurataa, ja sen tein EM-kilpailujen aattopäivänä.
Kun päätöspäivänä Janne Holmen juoksi maratonvoiton ylhäisessä yksinäisyydessään, meitä suomalaistoimittajia taisi olla stadionilla kolme. Muut olivat Suomen joukkueen tiedotustilaisuudessa harrastamassa Jaskan pauhantaa ja syömässä pretzeleitä (lurps).
Vuoden 1973 kesä oli kuuma ja aurinkoinen, mutta väliin tuli äkäisiä ukkoskuuroja. Niistä yksikään ei ollut yhtä äkäinen kuin Kanadasta Suomeen yli 40 vuoden jälkeen sukuloimaan tullut isosetäni John eli Jussi.
Sen jälkeen, kun Jussi oli saanut kitusiinsa joka-aamuisen lasillisensa Four Roses -viskiä, aloin inttää mylkyttää hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta jos mahdottomastakin, kuten moukarinheitosta.
Ykköseksi sen kesän nostaa nimenomaan yleisurheilu. Hannu Siitonen heitti kahdesti keihään SE:n 93,90, kun ME oli silloin 94,08, Lätsä-Pekka Päivärinta voitti Suomi–Kenia-maaottelussa 1 500 metriä ja elegantti Mona-Lisa Pursiainen murskasi Suomen ennätykset 100, 200 ja 400 metrillä.
Suomen miesten piti pudottaa muistaakseni Puola Euroopan cupin välierissä selvitäkseen Edinburghissa käytyyn finaaliin, josta tuli kolme lajivoittoa ja viides sija. Huh! Ja toki maailmallakin tapahtui, vaikka olympiakesä oli juuri sivuutettu. Mieleeni on jäänyt erityisesti Dwight Stonesin hyppäämä korkeuden ME 230.
Olen pähkäillyt, miksi nuo 1970- ja 80-lukujen kesät hallitsevat listaani. Ehkä siksi, että silloin ei ollut nykyistä informaatiotulvaa. Asioista piti ottaa itse selvää esimerkiksi lukemalla sanomalehdistä kunnollisia pitkiä juttuja eikä mitään hömppähuttua.
Televisio- ja radioselostuksetkin olivat asiallisia, ja katsojalle tai kuulijalle annettiin rauha itse miettiä tapahtumia. Niitä eivät besserwisserit puhkianalysoineet, kuten nyt.
Kunpa voisin palata sinne 1970-luvulle, jolloin elämä ei ollut tekopirteää kuraa, kuten sitä mukamas muistelevat teemaohjelmat tänä kesänä ovat!
