”Istutaan hetki hiljaa”, kehottaa Taimi Seppälän neljännen runokokoelman nimi. Kehottaa tai toteaa, kaiketi kummin vain – sekä kehottaminen että toteaminen sopisivat kuvaan Seppälän runojen sanomasta. Omakustannerunoilijan säkeet nimittäin rauhallisesti toteavat, miten elämä ihmistä kuljettaa ja joskus heitteleekin. Runojen puhuja ymmärtää, että tähän on paras tyytyä; katkeroituminen ei kanna eteenpäin. Runot myös kehottavat suuntaamaan katseen elämän varjojen taa, valoisaan ja kauniiseen.
Taimi Seppälä päätti, että hänen neljäs runoteoksensa on hänen viimeisensä.
Tai no, on hän povannut monta kertaa lopettavansa runopiireissä käynninkin mutta löytänyt itsensä vuosi toisensa jälkeen tutusta seurasta.
Joka tapauksessa ajatus runojulkaisujen sinetöinnistä vaikutti otteeseen, jolla Seppälä tarttui kynäänsä. Teoksesta tuli henkilökohtaisempi kuin yksikään runoniekan aiemmista kokoelmista.
Kyse ei ollut siitä, etteikö henkilökohtaisia runoja olisi voinut irrota jo takavuosinakin.
– Mutta en halunnut aiemmin.
Liioin ei ollut kyse siitäkään, että oman mielen syvyyksissä liikkuvat runot olisivat tarvinneet muita enemmän kypsyttelyä. Kaikki Seppälän runot nimittäin hautuvat perusteellisesti kirjoittajansa tajunnassa.
– Mutta ehkä tässä jollain tavalla teen itseni kanssa tiliä. Haen myös mielenrauhaa, koska on paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin.
Runoilu asettaa ihmisen paljaaksi
Henkilökohtaisten mietteiden paperille paneminen ei tapahdu tuosta vain. Se vaatii uskallusta.
Tästä huolimatta Taimi Seppälä ei tarvinnut erityistä rohkaistumista tai aiempaa suurempia ponnistuksia, jotta hän uskalsi kirjoittaa ja julkaista neljännen runokokoelmansa säkeet.
– Ne runot, jotka ovat vielä kotona pöytälaatikossa, voivat olla sellaisia, etten niitä julkaisekaan. Nämä, jotka on julkaistu, on ollut vain pakko hyväksyä, nainen kuvailee uskallustaan.
Aiemmin runojen kirjoitukseen kuuluva itsensä paljaaksi asettaminen on ollut Seppälälle hyvin hankalaa.
– Mutta tässä kokoelmassa se ei enää ollut niin vaikeaa, koska olen jo vanha, joten ajattelin voivani tehdä mitä vain.
Aikanaan ajatus julkaisemisesta tuntui hurjalta. Seppälä tosissaan mietti, uskaltaako moisen askeleen ottaa.
– Minulla on ollut sellaisia ystäviä, jotka ovat vaatineet minua julkaisemaan runojani. Esimerkiksi työväenopiston rehtorina ollut Pirjo Haapavaara sanoi: ”Sinun täytyy koota näitä.” Mutta voi, sen jälkeen minulla meni vielä kauan, ennen kuin rohkenin.
Seppälä myöntää, että sisimpänsä avaaminen muiden nähtäville pelottaa toisinaan. Kynään tarttuminen panee pohtimaan, mihin on ryhtymässä.
– Luulen, että kaikki miettivät sitä. Ihan tavallisessa elämässäkin mietitään, mitä sitä uskaltaa puhua. Se on sääli. Elämä olisi paljon rikkaampi, jos puhuttaisiin suoraan vain.
Rohkaistumisestaan huolimatta Seppälällä on rajansa.
– Vieläkin varon kirjoittamasta muista kuin itsestäni.
Lisäksi kukin kokee runot omalla tavallaan:
– Voihan olla, että kaikki tuttuni eivät tunnista minua noista runoista.
Runous on Seppälälle vapauttava voima.
– Kun luen toisten runoja, ne antavat uusia reittejä ajatuksille. Jos pyörii ihan oman napansa ympärillä, ei näe mitään. Runojen kirjoittaminen puolestaan pakottaa ihmisen ajattelemaan.
Varjojen takaa pilkottaa valo
Istutaan hetki hiljaa -kokoelman runot huokuvat haikeaa tunnelmaa ja surun sävähdyksiä mutta myös toivon säteitä ja näköalaa elämän kauneudelle.
Runo toisensa perään tuntuu maalaavan askel kerrallaan elämän polkua.
– Jos käytän sanaa elämä, minusta se tarkoittaa samaa kuin Jumala. Jos kirjoitan ”Jumala”, minusta tuntuu, että olen tekopyhä.
Tärkeä aihe Seppälälle on ihmisten kohtaaminen. Siihen pureutuvat vaikkapa sokeaa kuvaava runo tai teokselle nimen antanut runo yhdessä istuvista hahmoista.
– Runoissani tärkeä asia on myös kehitysvammaisuus, Seppälä sanoo kokemuksen rintaäänellä, hänellä kun on itsellään kehitysvammainen poika.
Runot uppoutuvat pohtimaan sitäkin, kuinka elämä saattaa ihmisen tekemään päätöksiä.
– Eräs runo kuvaa, että valinnat ovat vaikeita, mutta ne on vain tehtävä.
– Matkalle mahtuu paljon sellaisiakin asioita, joiden toivoisi olevan toisin.
Tällaisista aatoksista huolimatta runoista välittyy tunne hyväksymisestä. Vaikeiden elämäntapahtumien lisäksi hyväksytyksi tulee elämän rajallisuus.
– Aina tulee huominen päivä – niin kauan kuin se tulee, nainen tuumaa, kuitenkin hymyssä suin, ei alakuloisesti.
– Jos ihminen katkeroituu, hänestä tulee sairas.
Hyväksymisen myötä löytyvät asioiden positiiviset kantit.
– Vaikka elämä on vaikeaakin, niin jossakin se valo aina on.
– Saamme elämän lahjana, ja joko tuhoamme sen tai hoidamme sitä.
Vakavien mietteiden rinnalle kirjoittaja halusi lisätä hauskojakin mausteita. Ne näkyvät esimerkiksi lapsuutta käsittelevissä runoissa.
Vaikka elämänasenne, valoisa sellainen, on Seppälälle selvä, nainen joutuu pohtimaan suhtautumistaan elämään uudelleen joka päivä kussakin tilanteessa.
– Elämästä ei voi tehdä sellaista reseptiä, että minä elän juuri niin ja niin.
Sen Seppälä kuitenkin osaa sanoa, että ihmisen elon päivien tärkeimpiin asioihin lukeutuvat ystävät.
– Paljon puhutaan rakkaudesta, mutta minusta ystävyys on se, joka on kaikkein vahvin.
Seppälä ei kirjoita runoja ainoastaan purkaakseen mieltään. Hän ajattelee myös lukijaa.
– Toivoisin, että lukijat löytäisivät joko lohdutusta tai näköalaa siihen, ettei ihminen ole täydellinen.
Ehjiä ajatuksia ja sisäistä rytmiä
Ylöjärveläisen kynäniekan mielestä runojen sisäinen rytmi on tärkeä.
– Ainakin minulle on sanottu, että runoissani on sitä.
Kirjoittamisen nopean ensivaiheen jälkeen Seppälä pysähtyykin hiomaan säkeitään, jotta tuo rytmi asettuisi uomiinsa.
Tähdellistä on myös luoda runo jonkin ajatuksen ympärille.
– Ensin tulee aihe, ja sen jälkeen pitää miettiä, ymmärtääkö kukaan muu tästä mitään, nainen naurahtaa.
– Moneen kertaan mietin ja koetan saada ajatuksen ehjäksi.
Seppälällä ei ole tiettyä tapaa muodostaa runojensa rakennetta. Joitakin ohjenuoria kuitenkin on.
– Minulla on yleensä yksi ajatus yhdellä rivillä. Toki myös jälkikäteen saatan korjailla esimerkiksi sanajärjestystä.
Seppälän nykyrunoissa tunnusomaista on myös loppusoinnuttomuus.
– Aikaisemmin kirjoitin vain loppusoinnullisia. Sitten kokeilin ajatusleikkinä jättää ne pois. Minusta sopii paremmin tyylilleni, ettei loppusointuja ole.
Seppälä antaa säkeissään suuren arvon myös kielelle. Hän kaihtaa hankalasti hahmottuvaa kieltä ja hioo siksikin huolellisesti ilmaisuaan.
– Myös äänteet ovat hyvin tärkeitä. Niistä tulee sointuisuus.
Runokuvastossaan kirjoittaja suosii luontoa, arjen ympäristöä ja tilanteita, joissa ihmiset kohtaavat. Niiden avulla voi sukeltaa varsinaisiin teemoihin.
Ideat syntyvät pieninä hetkinä, vaikka autolla huristellessa. Kimmokkeina ovat yleensä pienet yksityiskohdat.
– Sitten ajatus alkaa kerätä itseään.
– Runoissani korostan aina, että pitää olla unelmia ja ettei niitä saa tappaa.
– Toivon, että kaikista runoistani näkyy, että niissä on jokin taka-ajatus.
