lähtöinen kehitysyhteistyön
asiantuntija, joka asuu Nepalissa. (Kuva: Mimosa Hedberg)
Marraskuisena lauantaiaamuna avasin puhelimen viestit ja tajusin, että öinen maanjäristys oli tehnyt tuhoa Länsi-Nepalissa. Ensimmäiset viestit naputtelinkin vastaheränneenä sängystä. Siitä alkoi muutaman päivän tiivistahtinen rupeama, jossa tarkoituksena oli saada tietoja omasta työalueesta ja kaikkien tietojen valossa harkita myös, miten olemme mahdollisesti mukana avustuksessa.
Heti aamupäivästä oli ensimmäinen tilannekatsauskokous, jota seurasi iltapäivällä seuraava kokous. Näissä eri toimijat jakoivat tietonsa, joita olivat saaneet siihen mennessä. Lisäksi alettiin koordinoida, millaista hätäapua eri toimijat antavat ja mihin. Koneisto alkoi siis pyöriä nopeasti.
Nopeasti käynnistyivät myös etsinnät, joihin osallistui yli 1 300 poliisin ja armeijan edustajaa. Valmiussuunnitelmat luonnonkatastrofeihin ovat valmiina, joten niitä alettiin toteuttamaan viipymättä. Sortuneiden rakennusten alta pelastamisessa taistellaan ajan kanssa. Tällä kertaa etsinnät lopetettiin jo sunnuntaina, jolloin kaikki oli löydetty. Jos maanjäristys on isompi tai sattuu isoihin kaupunkeihin, etsinnät saattavat kestää päiviä.
Nepalin valtio julisti avulle melko pian yhden oven -politiikan, mikä tarkoittaa, että kaikki avustukset luovutetaan paikallisviranomaisille, jotka koordinoivat ne eteenpäin. Periaatteessa tämä on hyvä idea välttää päällekkäisyyksiä. Melko pian alkoi kuitenkin nousta esiin huoli, että tämä hidastaa avustusten perille pääsyä ja toisaalta apu ei jakaannu tasaisesti. Syytteitä on ollut, että esimerkiksi dalitit ovat jääneet ilman apua.
Lähetysseuran koulujen mielenterveyden kehittämiseen tähtäävä työ on pahiten kärsineillä alueilla. Kun tilanne alkoi selvitä, totesimme psykologiselle ensiavulle olevan erityisesti nyt tarvetta, jotta ihmiset pystyvät kriisin jälkeen jatkamaan arkea ja esimerkiksi koulunkäyntiä. Päätösprosessien jälkeen kumppanijärjestö pääsikin aloittamaan tämän työn lasten ja nuorten sekä opettajien ja vanhempien parissa.
Oma työni oli kiireistä ensimmäiset päivät. Humanitaariseen kriisiin vastaaminen on paljon nopeampisykkeistä kuin kehitysyhteistyö. Avun perille saaminen nopeasti on tärkeää, joten muutamaan päivään mahtuu paljon tietoa, kokouksia ja päätöksiä.
Nepalissa onkin talvi alkamassa ja erityisesti Jajarkotissa on jo kylmä. Ensimmäisten apukuormien mentyä on vuorossa seuraava eli esimerkiksi väliaikaisten suojien rakentaminen niille tuhansille ihmisille, jotka ovat ilman koteja. Yhtä lailla aletaan rakentamaan kouluja, jotta lapset pääsevät takaisin opintojen pariin.
Vaikka avuntarve jatkuu vielä pitkään, on todennäköistä, että kolumnin ilmestyessä Nepalin maanjäristys on Suomessa täysin unohtunut ja muut katastrofit ovat ottaneet paikan myös mediassa. Toivon kuitenkin, että apua riittää jatkossakin näihin nopeasti unohtuviin kriiseihin ja niiden keskellä kärsiville ihmisille.
