Mäkikuisman löytää usein mäkisistä ja kallioisista maastoista. Kasvi viihtyy kuivilla niityillä ja teiden pientareillakin. Mäkikuisma kuuluu Suomen alkuperäiseen lajistoon ja sillä on pitkät perinteet hyötykasvina. Tarkempia tietoja mäkikuisman käytöstä on jo keskiajalta lähtien. Keskikesällä mäkikuisman kauniin kullankeltaiset kukat kurottautuvat kohti aurinkoa.
Mäkikuisma esiintyy lähinnä aivan eteläisessä Suomessa, missä sen esiintymisen pohjoisin raja Euroopassa sijaitsee. Toisinaan kasvupaikalla voi olla vain yksi tai kaksi yksilöä. Toisinaan kasvi on voinut levittäytyä laajaksikin kasvustoksi, jossa voi olla kymmeniäkin yksilöitä. Kasvi levittäytyy voimakkaasti juuriverkostonsa avulla.
Kasvi vaatii valoa, joten se viihtyy aukeilla paikoilla. Mäkikuisma on harvinaistunut monin paikoin ja syynä onb ollut sopivien kasvupaikkojen vähentyminen. Mäkikuisman suosimat vanhat valoisat karjan laidunnukseen käytetyt hakamaat ovat vähentyneet. Myös laiduntava karja on käyttänyt myrkytöntä mäkikuismaa ravinnokseen.
Mäkikuisma sisältää useita aineosia, jotka vaikuttavat monin tavoin ihmisiin ja eläimiin. Eteläisissä maissa kuismien on todettu aiheuttavan eläimiin muun muassa ihottumia ja herkkyyttä auringon valon violettisäteilylle. Syötyään runsaasti mäkikuismaa, eläimiä on saattanut menehtyäkin erilaisiin oireisiin. Ongelmien aiheuttaja on kukkien punainen väriaine. Suomessa kuismaa kasvaa sen verran harvemmassa ja auringon säteily ei ole niin voimakasta, että se olisi aiheuttanut eläimille ja ihmisille suuremmin ongelmia.
Kasvi on varsin vaatimaton kasvupaikan suhteen ja sille riittää pienikin avoin paikka, jossa ei ole muuta korkeampaa varjostavaa puustoa tai kasvillisuutta. Mieluiten se kasvaa paikoilla, joilla on särjettyä maaperää ja johon ei ole vielä juuri muita kasveja ehtinyt.
Niin Suomessa kuin Ruotsissakin mäkikuisma on eteläinen laji. Voimakkain levinnäisyys on eteläisellä rannikolla ja lounaisessa Suomessa. Usein lajia tapaa vielä Joensuu-Jyväskylä -linjalle saakka.
Mäkikuisma on vanha hyötykasvi ja sitä on käytetty hyväksi jo ikiajat. Nykyisin kasvia käyttää hyödyksi lähinnä hyönteiset. Tosin aivan näihin päiviin saakka kasvia on käytetty vielä muutamien sairauksien, kuten masennuksen ja unettomuuden hoidossa.
Koska kasvi tuottaa suuria määriä mettä ja siitepölyä, käyttävät monet hyönteiset näitä antimia ravinnoksi. Suomessa kasvaa neljää kuismalajia ja näistä yleisin on särmäkuisma. Särmäkuismaa tavataan varsin yleisenä aina Kajaani-Oulu -linjalle saakka. Särmäkuisma viihtyy samanlaisilla kasvupaikoilla kuin mäkikuismakin. Kenties helpoin tapa erottaa lajit on mäkikuisman kapeat ja suipot kukkien verholehdet. Särmäkuismalla nämä verholehdet ovat tylpät.
Mäkikuismasta on käytetty hyödyksi lähinnä nuorien kukkien versoja. Kun versot murskataan, saadaan punaista nestettä. Tämä ”punaöly” varastoituu kasvien lehdillä oleviin pieniin säiliöihin ja nämä pienet öljyrauhaset näkyvät lehdillä paljaallakin silmällä katsottuna.
Aikaisemmin mäkikuisman parantavia aineosia sekoitettiin muun muassa kiehuvaan veteen ja nautittiin teen tavoin. Tästä kasvi saikin yhden lempinimistään, teeheinän. Kasvia on kutsuttu myös veriheinäksi, koska sitä käytettiin ”verisylyn” hoitamiseen eli keuhkosairauksiin.
Myös muun muassa viinaan ja viineihin mäkikuisman karvasaineita on käytetty mausteena. Mäkikuismalla vahvistettua paloviinaa on käytetty muun muassa matolääkkeenä. Lisäksi punainen aineosa antaa paloviinalle kauniin punaisen sävyn. Viinauutetta on kutsuttu nimellä fuga daemonun eli paholaisen karkoittaja. Tällä parannettiin muun muassa mielisairauksia.
