Suomi on vauraampi kuin koskaan, silti eniten juuri lapsia ja nuoria koskeva, henkinen pahoinvointi lisääntyy voimakkaasti ja eriarvoistuminen kasvaa. Pahoinvoinnin aiheuttamien seurauksien hoitaminen aiheuttaa kustannuksia. Välttämättömillä oireiden hoitamisella ei puututa ongelmien syihin.
Kilpailukyky-yhteiskunta kasvattaa pakotta pienestä pitäen kilpailemaan kyynärpäätaktikkojen uramaratonille: jokainen on oman onnensa seppä. Kilpailussa on vain kilpakumppaneita: menestymätön saa syyttää vain itseään. Kiristyvä kilpailu turruttaa ja tekee meistä itsekkäämpiä.
Mediakin kilpailuttaa vertaillen oppilaitosten paremmuutta valitsemiensa kriteerein: kisassa toisten voitto on toisten tappio. Lisäksi tosi-tv:n ohjelmissa näytetään pudotuspelejä, joissa heikoin ja epäsuosituin osallistuja potkaistaan pois.
Kilpailun kiristymisen seuraus on meitä heikompiosaisempiin kohdistuva myötätuntovaje, jota me nyt podemme. Myötätunnottomuus ilmenee asenteissamme ja yhteiskuntamme vähäosaisiin kohdistuvina poliittisina päätöksinä.
Toisaalta sekä ihailemme että kadehdimme meitä parempiosaisempia, mutta suhtaudumme sekä ylimielisesti että säälivästi meitä vähäosaisempiin, joita voivat olla pitkäaikaistyöttömät, toimeentulotuen saajat, asunnottomat, päihde- ja huume- sekä mielenterveysongelmaiset, vammaiset, köyhät maahanmuuttajat ja pakolaiset. Emme pidä heitä tasavertaisina, joilla tulee olla samat perusoikeudet kuin meilläkin on.
Suhtautuminen pitkäaikaistyöttömiin pelkistyy syyllistäväksi tai sääliväksi. Heitä saa julkisesti, ilman rangaistuksen uhkaa, herjata ja solvata ”laiskureiksi, työhaluttomiksi, pinnareiksi, tukien väärinkäyttäjiksi”. Sen sijaan rasistiset solvaukset ovat rangaistavia tekoja. Työttömyys on ”rikos”, jossa uhrin on todistettava syyttömyytensä.
Työttömät ovat kuin yhteiskunnallisen värityskirjan lehtiä, joita jokainen voi oman maailmankatsomuksensa mukaisesti värittää. Useimmin väri on asiantuntemattomuuden synkkää mustaa.
Meitä heikompiosaisiin yhteiskunnan jäseniin kohdistuvan ymmärtämättömyyteen perustuvan nurjan suhtautumisen on filosofi Eero Ojanen (Hyvyyden yhteiskunta) nimennyt yhteiskuntakiusaamiseksi, joka kohdistuu kokonaisiin väestönosiin. Se on vaikutuksiltaan tuhoavaa, kuten sekä koulu- että työpaikkakiusaaminen ovat. Tähän yhteiskuntakiusaamiseen tulisi kiinnittää vakavaa huomiota.
Itse kunkin on syytä tarkastella elämäntapaamme, asenteitamme ja arvojamme. Ovatko ne yleisinhimillisiä ja yleispäteviä? Miten voimme toimillamme luoda parempaa maailmaa, jotta erityisesti lapset ja nuoret voisivat perustellusti katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen?
Tapani Könönen
