Eräretkillään toimittajaystävykset äkkäsivät nenänsä alta tietokirja-aiheen: nuotion. Viljakkalalaismökillä mietteet niputettiin kansiin.
Kapean tien päässä Kyrösjärven rannalla nököttää maahan lykätty kaivon rengas sitä reunustavine puupenkkeineen. Renkaan sylissä ratisee kutsuva tuli, ja savu tuoksuu tunnelmaa kalseaan talvi-ilmaan.
Nuotiopaikka lepää viljakkalalaismökin kainalossa männikön, kuusikon ja rantakoivikon ympäröimänä. Tämä luonnon leposija on päässyt paitsi mökin omistajan Pekka Laineen sydämeen myös kirjankansien väliin. Se on näet merkitty Gummeruksen syksyllä julkaiseman Nuotiolla-tietokirjan päiväyspaikaksi.
Kirjatyön tukikohta
Mökkimaisema ei jää vain esipuheeseen. Se oli olennainen osa kirjan toimitusurakkaa.
– Toinen kirjoittaja, Pertti Rovamo, asuu Rantasalmella, ja minä asun Helsingissä. Mökki oli hyvä tukipiste. Täältä on myös lähdetty kirjan Lapin-reissuille, Laine kertoilee mökkinsä sohvalla.
Sähköposti ja puhelin toki lauloivat, mutta mökillä solmittiin tukku lankoja yhteen: laadittiin sisällysluettelo, käytiin tekstejä läpi ja kahlattiin vanhoja kuvia, jopa diaprojektorilla.
– Melkein voi luonnehtia, että tekstit on tehty kotona mutta koko toimitustyö mökillä. Täällä on istuttu aika monta viikonloppua.
Kirjan henkinen sisältö on pitkälti peräisin Lapista, mutta Viljakkalankaan osa ei jää vain fyysiseksi kokoontumiskoloksi. Paikka on saatellut luontoaiheen tunnelmiin.
– On aika toista jutella tämäntapaisista asioista tällaisessa ympäristössä kuin vaikka lomakylässä. Helsingissä tapasimme muutaman kerran, ja kyllä meno muuttui virkamiesmäiseksi.
Laineelle itselleen mökki on tärkeä paikka, Viljakkala sen sijaan ei niinkään. Kyröskoskelaissyntyisen tunnesiteet nimittäin kietoutuvat mökkiin, eivät pitäjään. Maisema tuli Laineelle tutuksi jo lapsuusvuosina mökkeillessä.
– Täällä olen viettänyt lapsuuden kesäni. Toiseksi tämä on ainoa paikka, jossa olen tutustunut maalaiselämään.
– Tämä on henkireikä ja Kyröskoski henkinen koti. Ne ovat ihan eri asiat.
Eräretkien hidas oivallus
Nuotion saloihin ja suloihin pureutuva kirja ja ylipäätään idea siitä syntyi hitaasti kypsyen.
Kirjoittajakaksikko ja pari muuta erämiestä vaeltelivat vuosikaudet yhdessä, ja pitkät tovit kuluivat tulen loimotuksen äärellä. Osa toimittajanelikosta kirjoitti eräaiheisia juttujakin lehtiin. Kuitenkin vasta ajan mittaan miehillä välähti, että käsillä olisi kirjan ainekset. Sujuvuuden vuoksi kirjoittajanelikko supistui kaksikoksi.
– Lähes anekdootin kaltainen mutkakin tuli matkaan. Kuulimme, että markkinoille on tulossa täsmälleen kirjamme työnimeä Nuotiokirja kantava teos. Ajattelimme, että selvä, myöhästyimme. Mutta huomasimmekin, että se on keittokirja, joten kaivoimme vanhan suunnitelman esiin.
Pelkkä nuotio kumpusi siis aiheeksi itsestään, ei rajaamalla. Sitä paitsi Laine toteaa, että Suomessa on jo muutama erittäin pätevä laaja eräkirja.
– Kyse oli ahaa-elämyksestä, että jukran pulit, kukaan ei ole kirjoittanut nuotiosta kirjaa. Nuotio synnytti kutsumuksen.
Vaikka joku voisi pitää aihetta suppeana, se on laaja, kun pintaa ja osa-alueita rapsuttaa.
– Olemme tiivistäneet paljon, esimerkiksi nuotion historian, josta jo pelkästään olisi jollekulle antropologille yhden kirjan aiheeksi.
Nuotion käytäntöä
Alusta saakka kirjoittajille oli selvää, etteivät he tee puhdasta opaskirjaa. Laine kuvaa teosta visuaaliseksi tietokirjaksi. Paljon käytännön tietoa on kuitenkin tarjolla, esimerkiksi häästä, noesta ja puun lämpöarvoista. Erona silkkaan opaskirjaan on, että kattava opus kaivetaan esiin asioiden tarkistamiseksi mutta eräkaksikon yleisehköstä teoksesta olennaisen voi muistaa kertalukemalla.
– Nuotiokeittiö rakovalkean ohella on ehkä lähimpänä opastekstiä, mies tuumii mutta toteaa, että paljolti nojataan tekijöiden omiin oivalluksiin, kuten siihen, että luonnossa voi tehdä itse kauhoja ja lastoja.
Kirjoittajilla onkin kokemusta liki kaikista kirjan tietoaiheista. Toki lähdemateriaalia ja asiantuntijoita on käytetty rutkasti. Kantapään kautta opittuja juttujakin on päätynyt kirjaan.
– Kaupunkilaispoika rakotulen rakentajana -luvussa kerrotaan, kuinka on käynyt kardinaalimunauksia.
Nuotion kulttuuria
Kirjassa on toisena, hyvin olennaisena puolena kulttuuri. Koko ideahan lähti siitä – nuotiotarinoinnista ja -filosofoinnista.
– Porukkamme Markku Lappalainen kertoi, kuinka intiaaniopas oli muuttunut jännittäväksi tyypiksi nuotion äärellä. Mietimme, että mekin olemme kertoneet nuotiolla asioita, joita emme olisi muuten tulleet kertoneeksi. Jotenkin meidän täytyi saada esiin nuotioelämystä ja valopiirissä olon mystiikkaa.
Halua laajaankin kulttuurikirjoittamiseen olisi ollut, mutta käytäntö rajasi aihepiirin siihen, mitä nykypäivän arkikirjallisuudesta on saatavissa. On laulunsanoja, Kalevalaa, Seitsemää veljestä, tarinointia, tunnelmointia, sanojen syntyperää…
Laine näkeekin kulttuurin tärkeäksi osaksi nuotiota – ja nuotion tärkeäksi osaksi kulttuuria leveysasteillamme – sillä käytäntö vaikuttaa kulttuuriin, aivan kuten maanviljelyksestä tiedetään.
Miehelle itselleen nuotio merkitsee eritoten kahta asiaa.
– Tuli on todella kaunis. Toisekseen se aiheuttaa jonkinlaista hartautta; en tarkoita mitään uskonnollista vaan harrasta mieltä.
