Kun teatteriesitys ei majaakaan yhdellä lavalla vaan kiertää alati seuraavalle, kysytään tekijöiltä omistautumista, luovuutta ja sopeutumista. Mutta samalla ropisee virkistystä ja vaihtelua.
Näyttelijä Jaakko Loukkola on reissannut pitkin Suomen kamaraa elokuusta saakka. Tien päällä on kulunut välillä parikin viikkoa putkeen, toisinaan päivän pyrähdyksiä.
Eikä kerta ole ensimmäinen. Tottunut näytelmäkiertuemies taittaa matkaa vuosittain liki parinasatana päivänä, ja nyt on meneillään Puhveli-Billin lännensirkus -turnee. Helmikuussa vinhasti huristeleva näyttelijäpaku karauttaa Leija-kirjastonkin parkkiin.
Reissaaminen tuntuu – muttei vain verottavana.
– Se ottaa voimille, mutta toisaalta työtapamme on aika omistautunut ja kurinalainen. Yritämme syödä ja nukkua hyvin ja mahdollisuuksien mukaan kuntoilla. Siksi kiertueelta saa myös kerättyä energiaa.
Liikkuvuus on ja ei ole poikkeus
Tavallisesti teatteriesitykset sijoittuvat yhteen taloon, yhdelle lavalle. Toki ne saattavat vierailla ja toisaalta näyttelijät työskennellä eri paikoissa, mutta yhtä kaikki perusarki on yleensä paikallaan. Loukkola myöntää kiertueiden eron tavanomaiseen teatteritodellisuuteen.
– Erityispiirre on, että tila vaihtuu koko ajan. Teatterirakennuksessa 200 esitystä kuulostaa paljolta, ja minusta näytelmä alkaa siellä jo 30 esityksen jälkeen tuntua toistamiselta. Mutta kiertueella 150. esityksen jälkeen tuntuu, että vastahan näytelmä tuli ensi-iltaan.
Näyttelijä kuitenkin huomauttaa, että tavanomaista ajatellessaan nykyihminen unohtaa olennaisen seikan:
– Vielä hyvin läheisessä historiassa, sukupolvi sitten, teatterit kiersivät. Tauno Palo ja muut suuret tähdet kiersivät pakettiautolla Suomea. Kiertueteatteri ilmiönä on ollut koko ajan olemassa.
Mies itse on kiertänyt maita ja mantuja läpi uransa, luontaisen tapansa mukaan.
Kiertuetyöskentely vaatii näyttelijältä Loukkolan mukaan ainakin monipuolisuutta. On taidettava tekniikkaa, roudausta…
– Se vaatii myös halua nähdä paikkoja ja ihmisiä. Normaalissa teatterissa mennään takaovesta sisään ja ulos eikä välttämättä kohdata muita kuin talon henkilökuntaa. Meillä talon henkilökunta vaihtuu päivittäin.
Teatterin tuntu vaikka luokkaan
Teatterin tunnelman luominen mitä vaihtelevimpiin paikkoihin ei ole Loukkolasta hankalaa. Syynä ovat ensinnäkin hänen työnantajateatterinsa, turkulaisen Linnateatterin, teatterimaiset lavasteet.
– Lava on myös valoilla rajattu, joten näkyy vain se, mikä on tarkoitettu näkyväksi.
Perinteisen katsomon puutekaan ei Loukkolasta syö teatterin tuntua.
– Ei se haittaa niin kauan kuin yleisö on sopivissa rajoissa ja kaikki näkevät ja kuulevat. Sekin on vielä ok, jos lapset istuvat lattialla, mutta se ei ole, jos heitä on 400, mies punnitsee.
Mutta ei tässä ainoa syy. Loukkolasta tunnelman luonti ei ole ylipäätään kiertueteatterissa pulma.
– Koen teatterin ominaispiirteeksi mielikuvitukseen vetoamisen. Joskus jopa helpottaa, kun tullaan pois totutuista teatterirakenteista.
Kiertuenäytelmä syntyykin pienin eväin. Lännensirkusesitys ei vaadi tilalta kuin kanteiltaan viiden ja seitsemän metrin lava-alan, pimennyksen ja riittävän yleisöalueen.
– Olemme olleet mitä eriskummallisimmissa paikoissa. Yksi ääripää on jumppahalli, jossa on 1 500 hengen katsomossa sata henkeä. Toinen on koulun ruoka- tai jumppasali, joka voi olla keittiön kokoinen.
Lavasteilta kuitenkin kysytään yhtä jos toista. Niiden on oltava näyttävät mutta silti nopeat kyhätä.
Kuljetuksen ja kasailun paineessa niiden on oltava kestäviä ja jykeviä. Rajallisten elementtien on lisäksi taivuttava moneksi.
Lavan mies ottaa kiertueella haltuun aika samoin kuin teatterissakin. Hoksottimia silti tarvitaan, kun vasta lavalla näkee, kuinka esitys on suunnattava. Silti suurin erityisvaade on lastenteatterissa, ei kiertuelavassa.
– Lastenteatterissa on omia sääntöjään. Kymmenessä sekunnissa ratkeaa, onnistuuko esitys vai ei. Tilanne pitää ottaa energisesti ja nopeasti haltuun.
Esityksen loihtii kaksikkonakin
Puhveli-ilottelu sujuu tyystin kahden hengen voimin. Toki työstäjänä on ollut iso tiimi, mutta lavalla näyttelijät selviävät jopa tekniikasta, pedaalein ja tietokonenäppäyksin.
Kaksikkotyöskentelyn syy on taloudellinen, ei käytännöllinen. Porukka toimisi isonakin, mutta hinnan on pysyttävä kohtuullisena.
Eheä tarina luonnistuu kaksin, joskin se kysyy lavahikoilua, luovuutta ja suunnittelua. Hahmoja voi olla paljon – rekvisiitan avulla jopa monta yhtaikaa.
– Tänä vuonna lavalla on vain kaksi hahmoa kerrallaan. Sami Markus on päähenkilö, ja minä teen muut roolit.
Puhveliesityksen kimaramainen, jatkuvajuoneton esitys on kaksikolle rakenteellinen apu, sillä siinä hahmot vaihtuvat luontevasti, mutta näyttelijäntyöllinen haaste, sillä joka pätkässä on oltava parhaimmillaan.
Vaan yksi on varma: kaksikko hitsautuu.
– Luottamus näyttämöllä kasvaa poikkeuksellisen suureksi. Kaikki tila jaetaan yhdessä, tapahtui mitä vain – lavalla tai sen ulkopuolella.
Puhveli-Billin lännensirkus -esitykset Leijassa 9. helmikuuta kello 17.00 ja 18.30 ja 27. helmikuuta kello 17.00 ja 18.15.
