Pitkäkankaan harjun Natura 2000 -alueeseen kuuluu monen tyyppistä luontoa. Harju sijaitsee kymmenkunta kilometriä Kurun pohjoispuolella ja harjuluonnon lisäksi alueella on muun muassa vanhoja metsiä, lampia ja soita.
Vaikka laajemmin katsottuna eteläinen ja keskinen Suomi on hyvin tasainen niin lähemmässä tarkastelussa voidaan kallioperästä löytää pieniä kuoppia ja ruhjeita. Näihin kallion notkelmiin on muodostunut soita, lampia ja järviä.
Kapean harjun päällä kulkee vanha metsätie. Kapeiden ja terävälakisten pitkittäisharjujen on arveltu syntyneen muinaisen mannerjään railoissa ja onkaloissa. Harjun paikoin jyrkät rinteet ovat syntyneet jääseinämien tukiessa ja muotoilessa kasaantuvia hiekkamassoja. Kapeat pitkittäisharjut ovat olleet tärkeitä kulkureittejä niin ihmiselle kuin eläimillekin laajojen vesistöiden ja suolakeuksien ylitse.
Toisinaan harjut ovat muodostuneet vesistöiden rantamille ja näin on syntynyt hyvin luonnonkauniita alueita. Vedenpintojen ollessa aikoinaan huomattavasti korkeammalla, ovat rantavoimat tasoitelleet monien harjujen selkiä.
Suomen teillä on runsaasti osuuksia jotka on rakennettu harjujen päällä. Varsinkin Savossa ja keskisessä Suomessa on havaittavissa teiden luode-kaakko -suuntaisuus, eli tiet kulkevat maaston juovaisuuden mukaan. On havaittavissa myös Karjalan vaarojen luoden suuntaisuus järvireittien lisäksi.
Myös Pitkäkankaan harju Kurussa on luode-kaakko -suunnassa, kuten lähes kaikki maan harjut lukuunottamatta poikittaisharjuja, jotka ovat vähemmistönä. Tunnetuimmat poikittaisharjut ovat todennäköisesti Salpausselkien harjujaksot.
Pitkäkankaan harjualue on säilynyt varsin erämaisena ja luonnontilaisena. Suurin osa maan harjuista on muutettu soranottopaikoiksi tai muuhun vastaavaan käyttöön. Onkin tärkeää, että Pitkäkankaan tapaiset pienetkin harjut on saatu suojelun piiriin.
Monet harjukasvit ja eläinlajit ovat suuresti kärsineet muutoksista harjuilla. Muun muassa harjumasmalo, kylmänkukka ja kangasvuokko ovat paikoin hävinneet kokonaan.
Kuivilla kankailla ja harjuilla viihtyvät lintulajit ovat myös vähentyneet. Tällaisia ovat muun muassa kehrääjä, kangaskiuru ja kulorastas. Nämä lajit viihtyvät kuivilla kankailla ja harjuilla.
Suomen luonto on herkästi haavoittuvaa ja hitaasti uudistuvaa. Ilmanala on viileämpää ja kasvukausi lyhempi kuin eteläisemmissä maissa.
Varsin kuiva harjuluonto on vaativa kasvupaikka ja siellä selviävät vain harvat kasvit. Erityisen herkkiä häiriölle ovat harjujen monet jäkälälajit kuten poronjäkälä. Sammalet ja jäkälät kasvavat hitaasti vain muutamia millimetrejä vuodessa, joten uudistuminen vie kauan. Muun muassa kuiva poronjäkälä rasahtaa saappaan alla pieniksi murusiksi.
Karuilla harjuilla lajisto on vähäisempää kuin tuoreissa metsissä kuten kuusikoissa. Kangaskiurun ja kehrääjän lisäksi voi harjulla kohdata metsäkirvisen, joka varsinkin alkuksesällä herättää huomiota soidinlennollaan ja laulullaan. Metsäkirvinen nousee jyrkästi ylöspäin puun latvasta tai oksalta ja pudottautuu noin viidestätoista metristä siivet levällään takaisin alas. Soidinlentoon liittyy myös iloinen livertely. Sen sijaan harmaasiepolle ei ole juuri lauluääntä suotu ja lintu elää varsin huomaamatonta elämää poikasiaan kasvattaen.
Pitkäkankaan lintulajistoon kuuluu myös muun muassa käpytikka ja kauniin sulkapuvun omaava leppälintu. Leppälintu pesii erilaisiin puun rakoihin ja koloihin, kantojen ja juurakoiden alle. Toisinaan pesän voi löytää hyvin avonaisesta paikasta kuten puun juurelta.
Harjun valtapuuna on mänty ja osa puustosta on varsin vanhaa. Kilpikaarnaiset hongat ovat paikoin satoja vuosia vanhoja. Kilpikaarna rupeaa kehittymään mäntyyn noin 150 vuoden iässä. Kilpikaarna suojaa puuta niin metsäpaloilta, pakkasilta kuin keväällä porottavan ja kuivattavan auringon säteilyltä.
Harjun rinteiltä löytyy myös vanhaa naavaista kuusikkoa. Alarinteillä metsät muuttuvat kuusta ja lehtipuita kasvaviksi korviksi. Paikoin metsissä on myös lahopuuta. Mitä vanhempi metsä on, sitä enemmän siellä on lajeja.
Lahopuun ansiosta metsässä viihtyy suuri joukko muun muassa kovakuoriaisia. Yksi tällainen on liekohärkä, jonka voi löytää niin kuusesta kuin männystäkin. Liekohärkä tarvitsee elääkseen lahoa puuta. Lajin toukat elävät lahopuun sisällä ja käyttävät puuta ravinnokseen. Puun sisuksen tulee olla täysin pehmeää ja lahoa, jotta toukat voivat siellä elää. Puun pinta voi silti olla vielä kovaa.
Toinen laji on jätkäjäärä, joka tarvitsee myös hyvin lahonnutta puuta ravinnokseen. Lajin tapaa usein kuorettomilta maapuilta. Parasta aikaa retkeilyyn alueella on kevät ja alkukesä, kun muuttolinnut ovat saapuneet alueelle. Lintujen laulua voi kuulla läpi valoisan yön. Suojelualeen pohjoispuolella kulkee Pirkantaival-retkipolku, jolta voi poiketa myös harjulle.
