lähtöinen kehitysyhteistyön
asiantuntija, joka asuu Nepalissa. (Kuva: Mimosa Hedberg)
Syksyllä kirkossa käydessäni huomasin ikkunaverhon takaa pilkistävät jalat. Aluksi ajattelin, että jonkun perheen lapsi on väsähtänyt ja mennyt lepäämään seinän viereen. Paljaat ja likaiset jalat kuuluivat kuitenkin kadulla asuvalle tai köyhän perheen lapselle.
Jumalanpalveluksen aikana seurasin, miten alakouluikäiseen lapseen suhtauduttiin kirkossa. Yksi seurakunnan aktiiveista vei hänelle tyynyn pään alle, jotta lapsi pystyi jatkamaan unia vähän mukavammin. Ele kosketti itseäni, sillä se viesti lapselle, että voit levätä täällä turvassa.
Tämä pieni tapahtuma on kulkenut pitkin syksyä ajatuksissani. Usein yritämme pusertaa kaikkia muita samaan sovinnaiseen käyttäytymiseen itsemme kanssa. Esimerkiksi kirkossa odotamme kaikkien olevan siististi puettuina. Ehkä siivoamalla näkyvistä esimerkiksi köyhyyden ja päihdeongelmat haluamme myös unohtaa, että kaikkien muiden elämä ei ole yhtä etuoikeutettua kuin omamme.
Onkin huomattavasti helpompi esiintyä pyhävaatteissa penkissä, jos on saanut nukkua pehmeässä sängyssä ja syönyt aamupalan. Vielä etuoikeutetumpi on, jos on saanut käydä lämpimässä suihkussa ja voinut ostaa uusia vaatteita viime kuukausien aikana.
Vaikka Nepalissa kirkoissa on tasa-arvoisempaa, syrjintää näkyy monissa muodoissa vielä yhteiskunnassa. Lain mukaan kastijärjestelmä on kielletty, mutta syrjintä kastin perusteella on silti yleistä ja ottanut vain erilaisia muotoja. Helposti suositaan omaa sukua ja omaa etnistä ryhmää tai sitten niitä, joista voi hyötyä tulevaisuudessa.
Usein haluamme kansallisuudesta riippumatta auttaa ja juhlia heidän kanssaan, jotka ovat samasta taustasta, josta itse olemme. Haastavampaa on joskus kohdata erilaisista lähtökohdista olevia. Tämän tapainen ajatus nousee myös Pekka Ruuskan kirjoittamasta Suutari ja vieras -joululaulusta.
Laulussa suutari siivoaa kotiaan jouluksi ja odottaa Mestaria kylään. Jouluaaton aikana hänen ovensa takana ovat köyhä nainen lapsensa kanssa, pummi ja lopuksi juoppo naapuri, jotka kaikki otetaan tarjoilujen kanssa vastaan odottamaan Mestaria. Yöllä unessa suutari kysyy, miksei odotettu vieras tullutkaan. Mestari vastaa unessa käyneensä kolmesti ja kiittää vieraanvaraisuudesta.
Laulu on muistutus myös siitä, miten kauan odotettu Jumalan poika ei syntynyt hänkään keskelle loistoa vaan seimeen köyhille vanhemmille. Joulun yltäkylläisyyden keskellä onkin hyvä pysähtyä kysymään, mitä tämä voisi tarkoittaa omassa joulunvietossa ja elämässä ylipäänsä.
Tämä haastaa ainakin minua. On helppoa kadota omaan keskiluokkaiseen joulunvalmisteluun ja unohtaa, että kaikki eivät ole yhtä hyvässä asemassa. Kuten väsynyt poika huomioitiin nepalilaisessa kirkossa, samalla tavalla toivon, että voimme kohdata lähimmäisiä lähellä ja kaukana myös joulun jälkeen.
