Soppeenmäessä asuva Eino Mäkinen saavutti 20. marraskuuta jotakin sellaista, joka osuu meistä harvan kohdalle: sadan vuoden rajapyykin. Jatkosodan veteraani kertoo eläneensä värikkään ja monivivahteisen elämän.
Satavuotisjuhlapäiväänsä Mäkinen kuvaa ”hullunmyllyksi”. Juhlaa vietettiin Mäkisen kauniissa kodissa Emminkammarissa.
– Tupa oli täynnä. Täällä oli pojantyttären vetämä itämainen tanssiryhmä ja puolustusvoimien edustajia, hän kertoo.
Mäkinen on kova juttelemaan ja hän seuraa aikaansa monista eri tiedotusvälineistä. Mäkinen sanoo, että aivoja pitää käyttää ja rasittaa, mutta niiden pitää antaa myös levätä.
– Joku varmaan epäilee, että kun olen vanha niin en tiedä mitään mistään, hän sanoo pilke silmäkulmassaan ja luettelee saman tien kaikki juna-asemat järjestyksessä Porista Helsinkiin.
Mäkinen syntyi Tampereella, tietääkseen Marian sairaalassa ja kävi koulunsa Harjun koulussa, joka silloin vielä kuului Pohjois-Pirkkalaan. Niinpä hän haluaa puheessaan myös vaalia Tampereen murretta.
Jatkosotaan Mäkinen lähti Lamminpäästä ja palasi sieltä juuri ennen 21-vuotis syntymäpäiväänsä, viikko ennen täysi-ikäistymistään, ennen kuin hän sai edes ajokorttia.
– Nyt pääsee jo 17-vuotiaana äänestämään ja saa ajokortin. Kehitys on mennyt siinäkin eteenpäin.
Mäkinen palveli jatkosodassa kaikkiaan kolme vuotta.
– Palvelin konekivääriryhmässä Länsi-Kannaksella ja myös pohjoisessa Kannaksella ja Tali-Ihantalassa. Ne pahat paikat, joissa oltiin jo tasaväkisiä ja venäläisten rinnalla.
Muistoja sodasta on paljon ja ne nousevat päällimmäisenä mieleen. Hyviäkin muistoja on joukossa, mutta myös järkyttäviä. Mäkinen kertoo eräästä kesäisestä tapahtumasta.
– Olimme suolohkoilla ja siinä oli muutamia koivuja, joissa oli lehtiä ja pienet linnunpoikaset visertelivät elämäniloa. Samassa tuli kiertävä luutnantti ja sanoi: ”Teidän pojille on käynyt huonosti pesäkkeellä. Menkää katsomaan.”
Kun Mäkisen ryhmä saapui paikalle, toinen luutnantin mainitsemista sotilaista oli kuollut ja toinen kuoli matkalla ensihoitopisteeseen. Jyrkkä vastakohta, pienten lintujen elämän alku ja sotilaiden kuolema, on jäänyt voimakkaana Mäkisen mieleen.
– En tiedä mikä Suomen kohtalo lopulta on, mutta toivon, että Karjala saataisiin takaisin, Viipuri ainakin Terijokeen asti. Terijoki oli upea paikka, Mäkinen muistelee.
Intohimona sukututkimus
Ylöjärvelle Mäkinen kertoo päätyneensä vaimonsa, Ester Mäkelän taloon sotien jälkeen. Naimisiin nämä menivät, kun Mäkinen oli vielä taistelukoulussa Viipurissa.
– Rakennutimme Vuorentaustaan omakotitalon, joka nyt on pojantyttärelläni.
Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Pirkko, Pekka ja Paula-Riitta. Pirkko menehtyi vuonna 2017. Leskeksi Mäkinen jäi pitkän avioliiton jälkeen vuonna 2008.
Työelämässä hän toimi alun perin metalliyrityksessä hiojana ja myöhemmin työnjohtajana ja vuorotyönjohtajana.
– Meillä oli kaikki isänpuoleinen suku metallimiehiä. Isäni oli veturiseppä Lokomolla.
Vapaa-ajallaan Mäkinen on tykännyt opiskella. Hän kertoo käyneensä muun muassa matkanjohtajakurssin sekä Nokialla järven jäällä liukkaan kelin kurssin.
– Ja kaksikymmentä muuta kurssia siitä välistä, hän nauraa.
Mäkinen on harrastanut myös lentopalloa ja hän on kiinnostunut kuvaamataiteista.
Varsinaisena intohimona on ollut sukututkimus, jota hän myös opetti työväenopistossa. Oman sukunsa historiassa Mäkinen on päässyt maakirjojen avulla 1400-luvun alkuun asti. Mäkisen isän puolen suku on asunut Ylöjärvellä pitkään. Mäkisen vaimo Ester oli puolestaanäitinsä puolelta saksalaista Hillebrandtin kupari- ja hopeaseppäsukua, joista osa päätyi Kuruun.
– Yksi näistä meni avioon sellaisen kanssa, joka oli Suomen edustajana keisarinvallan hovissa. Asetelmat olivat aika mielenkiintoisia, Mäkinen kertoo.
Hän nauraa, että sukupuusta löytyy myös hevosvarkaita.
Hyvää elämää
Viisi vuotta sitten Mäkinen muutti Vuorentaustasta Emminkammariin.
– Ylöjärvi on mukava, niin kauan kuin se saa olla omana kaupunkinaan. Koska Tampere nielee tämän?, Mäkinen pohtii.
Vuorentaustassa asui aikanaan kolme Eino Mäkistä ja välillä näiden laskut ja sorakuormat menivät sekaisin. Muistot Vuorentaustasta ovat etupäässä mukavia. Mäkinen kertoo hauskan tarinan:
– Eräässä perheessä oli kaksi poikaa ja toinen oli henkisesti hieman sairaalloinen. Isä lähti viemään häntä hevosella Pitkäänniemeen tutkittavaksi. Meni pari tuntia ja hevonen tuli taas kotiin, mutta siellä ei ollutkaan isää, vaan se poika, joka vietiin sinne. Häneltä kysyttiin, minne isä jäi. ”Sinne se jäi niin kuin minä vähän arvelinkin”, poika vastasi.
Kotihoito käy Mäkisen luona kolme kertaa päivässä.
– Olen tosi tyytyväinen kotihoitoon. Tämä on kuules hyvin kansainvälinen paikka, Mäkinen nauraa ja kertoo, että hoitajat ovat lähtöisin useasta eri maasta ja toimeen tullaan hyvin.
Nykyisin päivät kuluvat lehtiä lukien ja televisiosta ajankohtaisohjelmia katsoen. Tasapaino-ongelmien takia Mäkinen ei pysty enää ulkoilemaan.
– Ei siitä ole pitkä aika, kun kävelin pari kilometriä ja takaisin. Nuorempana liikuin paljon pyörällä.
Mäkinen on pitkän elämänsä nähnyt paljon muutoksia yhteiskunnassa. Yksi positiivisista muutoksista on hänen mukaansa naisten asema. Esimerkiksi naisministerien määrä hallituksessa on korkeampi kuin monessa muussa maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa.
– Myös tiedonvälitys ja yliopistot ovat kehittyneitä ja aina uusia tulee. Terveysasioissa ja liikenteessä on menty eteenpäin Suomi on etukärjessä kehityksessä ja upea maa loppujen lopuksi, vaikka täälläkin on virheitä tehty, Mäkinen sanoo.
Millaista elämä sitten on satavuotiaana?
– Ihan hyvää, jos se tällaisena pysyy ja järki ja muisti pelaavat. Olen ihan tyytyväinen. Voisin toisen saman verran vielä elää.
Korjaus:
Jutussa väitettiin aiemmin, että Mäkinen on äitinsä puolelta Hillebrandtin sukua. Todellisuudessa hän vaimonsa oli äitinsä puolelta Hillebrandtin sukua.
