Rikosylikonstaapeli Kalle Ahonen muistaa, kun vei ensimmäisen kuolinviestin työharjoittelussa vuonna 2008.
– Ensin kävimme suorittamassa kuolinpaikalla tutkintaa ja kun selvisi, kuka henkilö on, selvitimme hänen omaisensa. He asuivat naapurikunnassa, jonne matkaa oli noin 30 kilometriä. Kun pääsimme tapahtumapaikalta, lähdimme viemään harjoittelunohjaajan kanssa viestiä kuolleen ihmisen pojalle. Taisi olla arkipäivä, ja hän oli kotona, Ahonen muistelee.
Sitä hän sen sijaan ei muista, ehtikö hän tehtävää sen kummemmin jännittää. Todennäköisesti ei. Ahonen nimittäin kertoo, että jos hän poliisina jonkun asian osaa erityisen hyvin, niin kuolinviestin viemisen.
– Pärjään omaisten kanssa, hän sanoo.
– Ei minuakaan aina ole toki otettu hyvin vastaan, mutta ymmärrän kyllä, että ihminen voi reagoida millä lailla vaan, eikä tilannetta voi tämän takia täysin realistisesti koulunpenkillä harjoitella. En kuitenkaan ole kokenut kuolinviestin viemistä epämiellyttäväksi tai ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Kyse on vuorovaikutustaidosta, jossa korostuvat rauhallisuus ja toisen huomioon ottaminen.
Jäävät mieleen
Sen lisäksi, että Ahonen muistaa ensimmäisen kuolinviestin viemisensä, hän väittää muistavansa jokaisen muunkin kuolinviestin, jonka on vienyt. Viimeisen vuoden aikana niitä on ollut kymmenkunta.
– Ne ovat minulle merkityksellisiä ja jääneet mieleen. Kuolema kiehtoo minua työssäni, ja olen ollut aika paljon kuoleman kanssa tekemisissä työskennellessäni aiemmin rikospaikkatutkijana, hän kertoo.
Vaikka Ahonen sanoo, ettei kuolinviestin vieminen ole hänelle ylitsepääsemättömän vaikeaa, ei hän kiellä, etteikö tilanne olisi empatiaa ja sympatiaa tuntevana ihmisenä vaativa, varsinkin jos se tulee omaisille täysin yllättäen tai jos kyseessä on lapsi.
– Omat sanansa täytyy valita hyvin tarkkaan ja sensitiivisesti, töksäyttää ei voi. Omainen ei varmasti muista suurta osaa keskustelusta, mutta hän voi muistaa hyvinkin tarkkaan, miten on aloitettu.
Poliisin pyrkimys on aina viedä viesti kasvotusten. Soittamiseen turvaudutaan vain poikkeustapauksissa, jos läheisiä ei useista yrityksistä huolimatta saada tavoitettua henkilökohtaisesti. Viestin kertomisen ajankohtaa mietitään Ahosen mukaan aina tapauskohtaisesti. Toisinaan viesti voi odottaa aamuun, mutta on Ahonen vienyt kuolinviestin myös kolmelta aamuyöllä.
– Kuolinviesti halutaan toki viedä mahdollisimman pikaisesti. Tämä korostuu esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa, koska ohikulkijoiden ottamat kuvat päätyvät saman tien eteenpäin. Haluaisimme, että kuolinviesti tavoittaisi omaiset ennen kuin he näkevät lehdestä kuvan. Se ei vaan tänä päivänä ole valitettavasti aina mahdollista.
Yksin ei jätetä
Ahonen kuvailee tilanteen etenevän niin, että poliisi menee sisään asuntoon, pyytää omaista istumaan ja kertoo asian saman tien. Tilanteesta koitetaan luoda omaiselle sellainen, ettei ainakaan se aiheuta mitään sen enempää kuin kuolema itsessään tuo.
Sen jälkeen, kun viesti on kerrottu, poliisi koittaa varmistaa, ettei omainen jää yksin. Tämä on Ahoselle erityisen tärkeä periaate.
– Omaista ei jätetä yksin. Hän saattaa sanoa, että pärjää, mutta siitä huolimatta jään siksi aikaa, kunnes joku läheinen tulee paikalle. Vaikka meillä olisikin kiire, omaiselle pitää antaa sellainen kuva, että meillä ei ole kiire mihinkään.
Ahonen sanoo, että suru koskettaa aina poliisiakin.
– Poliisihaalari suojaa tavallaan jollain lailla. Suruun ei voi mennä mukaan, eikä suru toisaalta ole poliisin surua, vaan se on omaisten surua. Tehtävää ei pysty suorittamaan, jos valtoimenaan itkee, mutta ei ole ollenkaan väärin tai huono asia, jos poliisikin itkee.
