Marraskuinen keskiviikko toi lumisateet ja katalat olosuhteet. Ne virittävät konkreettisesti suurenmoisiin odotuksiin, jotka Tampereen Teatterin uskoin lunastavan ensi-iltaansa tulleella Idän pikajunan arvoitus -näytelmällä. Tuossa tarinassahan loistojunan taival tyssää lumimyrskyssä. Voi ei. Näyttämöllä käppäilee kaiken kukkuraksi liki hengetön ja persoonaton Hercule Poirot. Lisäksi ohjaus on tylsä; Idän pikajuna puksuttaa verkkaisesti kuljettaen Agatha Christien huikeaa klassista salapoliisitarinaa.
Agatha Christiellä on tukku toinen toistaan kiehtovampia salapoliisitarinoita. Miksi Tampereen Teatteri turvautui tutuista tutuimpaan kertomukseen?
Idän pikajunaan mahdutettu rikosdraama on maailmankuulu. Sitä on esitetty ja esitetään edelleen ahkerasti pitkin maailmaa. Tarina on innoittanut myös elokuvantekijöitä. Peribrittiläinen kuka sen teki -tyylinen murhamysteeri vetää puoleensa kaikkina aikoina kaikenikäisiä.
Tämänkin kertomuksen ydinhenkilönä on Agatha Christien luoma sympaattinen etsivähahmo Hercule Poirot. Brittiläisen ITV:n tuottama dekkarikuningattaren salapoliisinovelleihin ja -romaaneihin perustuva televisiosarja on tehnyt David Suchet’stä koko maailman arvostaman ja rakastaman Hercule Poirot’n. Me tunnemme hänet munanmuotoisesta päästä, lyhyestä varresta ja vahatuista viiksistä sekä kävelykepistä. Poirot tunnetaan aina äärimmäisen hienostuneesti, siististi ja tilanteen mukaisesti pukeutuvana herrasmiehenä. Hän viljelee puheensa lomassa ranskankielisiä fraaseja ja käyttäytyy jäljittelemättömän omaperäisesti.
Ville Majamaa ei ole sitä Poirot-tyyppiä, joka on piirtynyt suuren yleisön muistiin vuosikymmenien saatossa. Majamaa ei todellakaan jäljittele Poirot-älykön roolissa kunnostautuneita konkareita.
Kaiken kaikkiaan Tampereen Teatterin tämänkertaisessa toteutuksessa on turvauduttu isosti valojen, videoiden ja äänien voimaan. Monissa kohtauksissa suositaan näyttämön seinille tykitettäviä roolihahmojen kasvokuvia. Näytelmän edetessä ylenpalttiset valot ja videot alkavat tylsistyttää. Tehokeinot maistuvat itsetarkoituksellisilta pakkopullilta.
Antti Mikkolan ohjaus tarpoo kuin täi tervassa. Tarina ei kulje jouhevasti eteenpäin, teksti juuttuu jokaiselle pysäkille. Roolihahmot näyttäytyvät minä olen täällä vain työssä -mentaliteetilla. Kai Vaineen monsieur Bouc, Pia Piltzin Mary Debenham, Jukka Leistin Hector MacQueen, Arttu Ratisen konduktööri Michel, Tanjalotta Räikän prinsessa Dragomirov, Anna Ackermanin Greta Ohlsson, Elisa Piispasen Helen Hubbard, Ville Mikkosen Samuel Ratchett ja eversti Arbuthnot sekä Aino Karlstedtin kreivitär Andrenyi ovat tiukasti omissa kuplissaan.
Teppo Järvisen suunnittelemat lavasteet luovat vahvan tunnelman loistoluokan junaan. Lavasteet toimivat koko esityksen liimana.
Tarina on upea ja sen sanoma ajankohtainen. Kertomuksen sisällön avaaminen olisi karhunpalvelus niille lukijoille, jotka matkaavat tuleviin näytöksiin.
Tampereen Teatterilla on pitkä onnistumisten putki. Idän pikajunan arvoitus ei liity spektaakkelimaisten mestariluomusten kastiin.
MATTI PULKKINEN
