Sanotaan, että varsinkin joillekin vanhuksille lemmikkieläin on ainoa juttukaveri. Voi miten suloista, olen ajatellut. Ja vähän höperöä. En ole ikinä juurikaan ylimääräsisiä jutellut koirilleni. Pääasiassa, koska tapaan päivittäin paljon ihmisiä, ja saan puhua heidän kanssaan.
Kun minulla oli vielä kaksi koiraa, en voinut jutella niille, koska nuorempi, Yuha, oli niin huomionkipeä, että sekosi siitä. Kun aloin puhutella koiria, sen piti alkaa riehumaan varmistaakseen, että antamani huomio kohdistui juuri siihen, eikä 10 vuotta vanhempaan Untoon. Untoa nuorukaisen sählääminen ärsytti, joten toimitin heille sanallisesti vain pakolliset asiat, en päivän kuulumisia tai ylimääräisiä lässyttäviä rakkaudentunnustuksia.
Unton päätettyä maallisen taipaleensa pari kuukautta sitten, arvelin, että Yuha voi tuntea itsensä yksinäiseksi, ja aloin jutella sille. Nyt, kun sen ei tarvitse enää kilpailla sanoistani, se vain tuijottaa minua ja kuuntelee rauhallisesti.
Minä puhun sille todella typeriä asioita. Selitän sille, mitä olen juuri tekemässä, koska samalla muistan itsekin paremmin, mitä olen tekemässä. Oman toiminnanohjaukseni on välillä 6-vuotiaan ja toisinaan kultakalan tasolla, joten tästä hyödyn ainakin minä. En tiedä kiinnostaako koiraa. Lisäksi kerron sille sisälle tullessani lyhyesti missä olen ollut ja kenen kanssa. Luulin, että sen jälkeen, kun en ole enää tilivelvollinen vanhemmilleni, en vaivautuisi raportoimaan tekemisistäni sekarotuiselle koiralle. Näköjään kuitenkin vaivaudun.
Toisinaan selvitän sille ajatuksiani kuin päiväkirjalle. Se ei tuomitse. Itseasiassa sen ilme ei juurikaan muutu miksikään, kun kerron sille, miksi minusta ehkä nyt tuntuu tältä, vaikka ei ehkä pitäisi tuntua tältä. Välillä näyttää, että se hieman taistelee vastaan, etteivät sen silmät painuisi kiinni. Kohteliaasti se kuitenkin yrittää pysyä hereillä siihen asti, että pääsen loppuun.
Yhtenä iltana en päässyt loppuun, koska puhelin soi ja keskeytti tarinani. Myöhemmin nukkumaan mennessä muistin, että juttu oli jäänyt kesken. Yuha nukkui jo sohvalla. ”Hei se juttu jäi muuten kesken, mutta kerron sen aamulla loppuun”, sanoin. Yuha avasi silmänsä ja katsoi minua. ”Kiitos, mutta ei tarvitse”, se melko varmasti sanoi.
Onko tämä nyt suloista vai vähän höperoä? Koira ei selvästi tarinoitani kaipaa, eikä enää vanhaa koiraystäväänsäkään. Silti en osaa lopettaa sille puhumista. Yritän korkeintaan muistaa pitää keskustelut vähäisempänä silloin, kun talossa on muitakin kuin vain me kaksi. Koska meidän jutut on vain meidän välisiä, eivätkä kuulu muille.
Höperyyden rajan vedän siihen, että sitten kun olen täysin varma, että koira vastailee minulle ja kysyy tarkentavia kysymyksiä päiväni kulusta, haen apua. Tai no oikeastaan miksi? Kai minä voin vain kertoa sille, jos se kysyy?
