KOLME TÄHTEÄ: 120-vuotiaan teatterin Rottien pyhimys on surullisen pliisu ja vetämätön

Sonja Silvander-Valo tekee erinomaisen roolin Pelliinana Rottien pyhimyksessä. Mikko Nousiainen on mestari Martinuksen osassa. (Kuva: Tapio Aula)
Sonja Silvander-Valo tekee erinomaisen roolin Pelliinana Rottien pyhimyksessä. Mikko Nousiainen on mestari Martinuksen osassa. (Kuva: Tapio Aula)

Hämeen Sanomien lauantain (9.9.2023) pääkirjoitussivulla hehkutetaan, miten 120-vuotista taivaltaan juhliva Hämeenlinnan teatteri nousee odotettuun kukoistukseen Rottien pyhimyksen siivittämänä. Esitykset ovat myyneet hyvin. Surullista onkin, ettei Milko Lehdon ohjaus nosta tamperelaiskirjailija Anneli Kannon sykähdyttävästä romaanista dramatisoitua näytelmää sähäkkään lentoon. Kokonaisuus on ikävystyttävän pliisu ja vetämätön. Mahtavan esityksen ainekset kyllä olivat olemassa.

Rottien pyhimyksen päättyessä olen pettynyt. Odotukseni olivat korkealla. Niitä ruokki helsinkiläisen Musiikkiteatteri Kapsäkin keväällä kantaesittämä musikaali Anneli Kannon romaanista. Reetta Ristimäen ohjaus todisti, miten Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalareille ja heidän aikalaisilleen Hurttalan kylässä ja Hämeen linnan ympäristössä saadaan tunnistettavat kasvot. Korkeatasoinen Kannon libretto sai elinvoimaa Jukka Nykäsen säveltämästä musiikista. Kokonaisuus oli eheä ja innostava.

Hattula on omaan historiaansa ja mahdollisuuksiinsa turvautuva pitäjä Hämeenlinnan kupeessa. Pyhän Ristin kirkko on yksi kunnan nähtävyyksistä ja vetovoimatekijöistä. Pyhäkkö kiehtovine maalauksineen seisoo järeästi sijallaan.

Hämeenlinnan Teatteri osoitti olevansa hereillä, kun se huhtikuussa kertoi ottavansa Anneli Kannon menestysromaaniin Rottien Pyhimykseen perustuvan näytelmän syyskauden ohjelman kärjekseen. Kuten Anneli Kanto on sanonut, näytelmä sopii nimenomaan Hämeenlinnan Teatteriin, romaanin tapahtumasijoille.

Milko Lehdon ja Katja Krohnin dramatisointi tekee kunniaa kiitetylle romaanille. Teksti on kestävällä pohjalla.

Mutta ohjaus pettää paikoitellen. Anneli Kanto on kirjoittanut romaaninsa kompaktiksi paketiksi. Milko Lehdon jotkin ohjaukselliset ratkaisut venyttävät ja pitkästyttävät kertomuksen etenemistä. Tiivistämisen varaa olisi ollut. Myös henkilöohjauksessa on valuvikoja. Mestari Andreas Pictorin roolin tekevä Antti Virmavirta ja kirkkoherra Herckepaeuksen viittaan somistautuva Panu Valo eivät vakuuta. Heillä on keskeiset osat koko jutussa.

Rottien pyhimyksen tapahtumapaikat ovat selvästi tunnistettavat. Tarinan henkilöt ovat tarkasti kuvatut. Keskiaikainen pyhäkkö on paikallaan, ja sitä kaunistavat maalaukset ovat ihasteltavissamme.

Pelliinan roolityö parasta

Sonja Silvander-Valo kohoaa Pelliinan roolissa omaan atmosfääriinsä. Hän on Hämeenlinnan Teatterin Rottien Pyhimyksen keskipiste valovoimaisella näyttelemisellään. Uskottava. Luonteva. Heittäytyvä.

Kannon tarinassa kirkkomaalareiden on urakkansa tiukan aikataulun ja maalausten suuren määrän johdosta pestattava joukkoonsa paikallinen nuori tyttö, Pelliina, joka on osoittanut taiteellisia taipumuksia. Vuoden valoisan ajan kestävään työtoveruuteen punoutuu taiteellinen kilvoittelu, uuden oppiminen ja ihmisenä kasvaminen, ystävyys, rakkaus sekä petos ja menetys.

Silvander-Valo saa hehkuun niin ponnistuksensa arvottomasta arvostetuksi kuin rakastamattomasta rakastetuksi.

Konkarinäyttelijä Mikko Nousiainen on tarinallisesti paljon vartijana mestari Martinuksen roolissa. Hänen vastuullaan ovat niin mittavat maalaukset kuin Pelliinan suojeleminen ja kannustaminen omien lahjojensa käyttöön. Luonto tekee tehtävänsä. Martinus ja Pelliina tuntevat vetoa toisiinsa. Syttyy rakkaus, jota ei ole tarkoitettu kestäväksi. Kirkkomaalarin Nousiainen tekee vahvasti näkyväksi, kun taas rakkauden tekoja hän saa toteuttaa tässä ohjauksessa vain kepeänä piirileikkinä.

Antti Virmavirran roolityöskentely jää kysymysmerkiksi. Miksi hänen tulkintansa mestari Andreas Pictorista on laimea ja ponneton?

Kirkkoväärti Klemetti näyttäytyy Lasse Sandbergin esittämänä kovin karikatyyrimäisenä. Ajatusmatka 1500-luvun Hattulan Hurttalaan nostaa väkisinkin mieleeni kuvan kirkkoväärtistä, joka on ylpeä niin kirkollisesta tehtävästään kuin kotipaikkansa uljaasta pyhäköstä.

Kirkkoherra Herckepaeus kuvataan Panu Valon tekemässä roolissa nuoreksi ja ailahtelevaksi paimeneksi. Tämänkin roolin eväät ovat liian kevyet katolisen kirkon sielunpaimenen todellisuuteen. Nykymuotoisessa luterilaisessa kirkossa toki juurettomuus saa mitä arvoituksellisimpia piirteitä.

Henna-Maija Alitalo tekee linnanrouva Märtan roolin ylevästi. Asema ja karisma tulevat selviksi.

Erityismaininnan ansaitsee Johanna Reilin, joka tuomiokapitulia edustavan kaniikin (kanoniseen yhteiselämään sitoutunut pappi) roolissaan toi väriä vielä keskeneräisten maalausten hengelliseen arviointiin.

Kokonaisuudesta puuttuu se palo, joka taatusti on ollut aistittavissa Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten luomisen aikaan. Asia on ollut varmasti uteliaisuutta herättävä.

Valo- ja videotekniikka hyvänä apuna

Moderni valo- ja videotekniikka on avainasemassa Rottien pyhimyksen kaltaisten näytelmien lavastuksien toteutuksissa.

Hämeenlinnan Teatterin fyysiset satsaukset lavasteisiin jäävät muutamaan pylväs- ja holvirakenteeseen. Muu tuotetaan valoilla, videoilla ja äänellä.

Juha Mäkipään lavastussuunnittelu tekee kunniaa kansallisesti merkittävälle Pyhän Ristin kirkolle.

Jani Vuoren valosuunnittelu, Lauri Malinin äänisuunnittelu sekä Toni Haarasen videosuunnittelu luovat todenmukaisen ympäristön Rottien pyhimyksen kuvaamalle tapahtumapaikalle.

Anne Laatikaisen suunnittelemat puvut istuvat kuvattavaan aikaan.

MATTI PULKKINEN