Esikoinen sai ajokortin keväällä. Tiedätte sen kauhun, te, jotka tiedätte. Hän ei ole mikään varovaisin tai harkitsevin ihminen tässä maailmassa, eikä hän tietenkään suostu ajamaan millään ”mummoautolla”.
Suden hetki määritellään Wikipediassa näin: ”Suden hetki tarkoittaa aikaa varhain aamuyöllä noin kello 3.00–5.00, jolloin ihmisen ajatellaan olevan heikoimmillaan.” Suden hetki autoilevan nuoren vanhemmalla: Heräät klo 4.13 ja lapsi ei ole tullut kotiin. Ei ole toki luvannutkaan tulla mihinkään tiettyyn aikaan.
Laitat viestin, jossa vienosti kysyt, että koska olisit tulossa kotiiin. Viesti ei mene perille. Suden hetkellä katsellaan oman mielen kauhukuvia siitä, mitä kaikkea on voinut tapahtua. Hermosto pomppaa täysin jengoiltaan ja sydän hakkaa. Laitetaan viesti lapsen kaverille, joka saattaa olla samassa autokunnassa, ja saattaisi voida varmistaa, että kaikki on hyvin. Kaveri ei vastaa, koska on ehkä sittenkin omassa sängyssään nukkumassa. Miksi toisten lapset nukkuu öisin? Miksi minun ei?
Suden hetkellä selataan tilannehuonetta läpi. Lähin ilmoitus liikenneonnettomuudesta on Vaasassa, mutta mistä näistä tietää mihin ovat lähteneet ajelemaan? Sitten puhut itsellesi järkeä, ja yrität nukkua. Vai pitäisikö niitä kuitenkin lähteä etsimään? Ajassa 4.58 jälkikasvu laittaa viestin ”ollaa iha just kotona”. Suden hetki on ohi, mutta hermosto käy niin kierroksilla kolmen vartin panikoinnista, ettet saa unta ennen aamuseitsemää. Nämä ovat virallisen suden hetken jatkobileet, tervetuloa!
Eilen olimme lähdössä tyttärien kanssa kahden auton letkana ajamaan heidän opiskelupaikkakunnalleen. Oletin, että nuorempi tulee minun kyytiini. Lähdön hetkellä hän kuitenkin ilmoitti menevänsä siskonsa kyytiin. Ensin läikähti ihana onnen tunne siitä, että olin aistivinani sisarusrakkautta, joka ei meillä aivan jatkuvasti leimua.
Sitten kauhu. Molemmat samassa autossa. Kaikki munat samassa korissa. Eikö tärkeät valtion päämiehetkin lennätetä useammalla eri koneella, jos kaikkien täytyy liikkua samaan kohteeseen?
Lähdin vähän ennen siskoksia matkaan, ja kyttäsin koko matkan taustapeilistä, että miksi niitä ei vieläkään näy? Kyllä ne silti perille tulivat, munaseni, siinä samassa madalletussa korissa. Kokemus oli kuitenkin sen verran stressaava, että päätin vauhdittaa nuoremman sisaren ajokortin saamista vuodella.
Näistä asioista ei muuten puhuta mitään synnytysvalmennuksessa. Eikä neuvolassa. Ei missään. Puhutaan yövalvomisista koliikin takia, mutta kukaan ei muista mainita, että 18 vuotta myöhemmin aamuyöt ovat aivan yhtä unettomia.
Mielestäni tämä pitäisi mainita jo ehkäisyneuvolassa.
