Nykypäivänä ei juuri näe liftaria tienposkessa kyytiä pyytämässä. Aikanaan se oli varsinkin kesällä ihan normaalina pidetty liikkumismuoto. Nuoriso pyrki kavereita tapaamaan ja viikonloppuisin tanssilavoille. Varttuneempaakin väkeä saattoi olla tien pielessä sattumakyytiä odottelemassa asiointireissuillaan.
Kun omia kulkupelejä ei ollut ja linja-autot kulkivat harvakseltaan, oli peukalokyyti varteenotettava vaihtoehto. 1960- ja 1970-luvuilla liftaamalla pääsi kohtuullisesti kulkemaan. Varsinkin varusmiehet olivat tuttu näky tienvarressa kyytiä yrittämässä.
Siskoni kertoi liftanneensa kirkkoon rippikoulun vaatimat kymmenen kertaa. Muuta mahdollisuutta ei ollut, koska bussi ei kulkenut ja perheessä ei ollut silloin omaa autoa eikä kuskiakaan. Oli talvi eikä polkupyörää voinut käyttää. Kirkkoon piti kuitenkin mennä, jos mieli päästä ripille.
Hiukan enemmän seikkailumieltä ja rohkeutta vaatii liftireissulle kauemmas lähteminen. Siinä pääsee tutustumaan vieraisiin maihin ja kulttuureihin seuramatkoista poikkeavalla tavalla. Uskalikot suomalaisetkin ovat kolunneet kaikissa maanosissa rinkka selässä. Se vaatii jo rohkeutta.
Oma pisin liftausreissuni suuntautui nuorena pohjoiseen. Kotimaassa mentiin Kittilän kautta Utsjoelle, sieltä Tenon vartta länteen, Kilpisjärveltä Norjan puolelle ja Hammerfestiin. Meillä oli kaverini kanssa suunnitelma tulla Norjan rannikkoa Osloon saakka ja siitä sitten jotenkin ”poikittain” Tukholmaan, mutta jouduimme pettymään. Norjan pohjoisosassa kulki liian vähän autoja. Ruotsin puolella sitten hiukan seikkailtiin ja tultiin lopulta laivalla Tukholmasta Turkuun.
Mitään erikoisempaa vaaranpaikkaa meidän tiellemme ei osunut. Liikennetiheys on tietysti ihan eri nyt ja kuskeissa voi ehkä nykyisin olla useammin vaikka mitä huumepellejä, rattijuoppoja tai muuten vaarallisia henkilöitä. Onhan nykyliftareilla tietysti turvanaan puhelimet, mistä me emme osanneet edes haaveilla. Kun reissuun lähdettiin, kotoväki kuuli meistä seuraavan kerran palattuamme. Joku korttikin saatettiin matkalta lähettää.
Hauskaa meillä oli, ja jos asenne on kohdallaan, niin tuollaisella reissulla on hauskaa, vaikka kaikki ei menisikään ihan niin kuin on aiottu. Ainakin me muutimme suunnitelmia joustavasti tarpeen mukaan.
Olen itsekin kuskannut peukalokyytiläisiä muutaman kerran. Mieleen on jäänyt, kun olin menossa Tampereelta Turkuun ja otin vesisateessa moottoritien päästä kyytiin teini-ikäiset tytön ja pojan. He olisivat halunneet Helsinkiin, mutta koska minä menin Turkuun, hekin tulivat sinne ja jäivät sitten Turussa Heinätorilla pois kyydistä. Ei ollut heilläkään kovin kiveen hakattua matkasuunnitelmaa.
Liftaaminen lienee hiipunut vaurastumisen myötä. Teini-ikäisetkin ajelevat omilla kulkupeleillään. En silti usko, että nykyisinkään olisi vaikea saada kyytiä. Ihmiset ajelevat työmatkoilla ympäri maata ja matka voi mennä mukavammin, kun ottaa tienposkesta mukaansa juttuseuraa. En halua uskoa, että liftaaminen on sen vaarallisempaa kuin ennenkään, kunhan hiukan katsoo, minkälaiseen kyytiin menee. Sama toimii toisinpäin, kannattaa sitä kyytiin pyrkijääkin hiukan silmäillä.
ARMI SAARELA