”Joskus mietin miksi kerään niin paljon vihollisia”, Panu Rajala pohtii uutukaisessa muistelmateoksessaan. Filosofian tohtori Panu Rajala (s. 1945) on kahden vuoden uurastuksen jälkeen julkaissut Siltalan kustantamana ikiomat muistelmansa Päin elämää! Vaiheikkaalle 77 vuoden elontaipaleelle on kertynyt kirjallista mittaa 700 sivua.
Panu Rajala kuvaa herkullisen elävästi helsinkiläisperheen pojan kehitysvuosia ja kytköksiä maalaisjuuriin Hämeenkyrössä. Monisärmäinen työura avautuu näytelmänomaisesti kohtalon puuttuessa peliin yllättävissä käänteissä.
Kirja etenee juohevasti, kieli on virkeää. Aikuisiän kynnyksellä minä-kertoja hiljenee hetkeksi, ja ulkopuolinen tarkkailija astuu kehiin; onhan tuossa kipuilevassa nuorukaisessa ihmettelemistä.
Avio-, opiskelu- ja työkoukeroita kuvatessaan Rajala on paikoin rasittavankin detaljoitu, välillä (itse)ironiassaan hulvattoman hauska. Olin lukijana helisemässä, kun naurunpuuskat viilsivät äskettäin jumittunutta selkää.
Kirja jakautuu noin 80 otsikoituun lukuun. Muistelot etenevät kronologisesti. Lukeminen on helppo rytmittää tai poimia kiinnostuksen mukaan.
Toimitustyön jälki on hyvää, eivätkä Rajalan lähtörunsaudesta tehdyt karsinnat ainakaan sanottavasti katkaise juonta. Pieniä kirjoitusvirheitä on siellä täällä mutta ei häiriöksi. Sen sijaan henkilöhakemiston pois jättämistä pidän puutteena. Tässä kirjassahan porukkaa riittää. Eikä teoshakemistokaan olisi hullumpi lisä Rajalan kirjailijantyöhön porautumaan pyrkiville.
Ahkera elämäkerturi ja paljon muuta
Panu Rajala hakee tuotteliaisuudessa vertaistaan. Kirjailijatutkimustensa suoltamisen Rajala aloitti nobelilla kruunatusta sukulaismiehestään Frans Emil Sillanpäästä (1888-1964). Syntyi kolmiosainen tutkimus, jonka toisella osalla Rajala saattoi akateemiset opintonsa päätökseen väitellessään tohtoriksi vuonna 1988.
Muhkeita kirjailijaelämäkertoja on sittemmin puristunut liki kirja per vuosi. Rajala on nuuskinut tutkittaviensa kodit ja konnut, kolunnut vintit ja komerot, kaivellut esille kirjeet, haastattanut tutkimuskalua kuulleet, nähneet ja hipaisseet. Kipsipäät ovat kolisseet ja saaneet uuden nosteensa kansakunnan kaapin päällä. Rajala on tykännyt, on ollut kivaa etsiä ja löytää. Toki työlästä kaikki tyynni, ja joskus on ollut pakko panna mutkat suoriksi.
Rajalan elämäkerrallinen tutkimusmetodi on saanut luovia monessa vastatuulessa, mutta eipä voinut nuiva professori Annamari Sarajaskaan todeta kuin läpikotaisin teokseen mieltyneensä jo ensimmäisen Sillanpää-osan ilmestyttyä 1983. Rajalasta oli kuoriutunut sujuva, mukaansatempaava kertoja.
Omia näytelmiä ja näytelmäsovituksia, Sillanpää-oopperakin, on pumpsahdellut Myllykolun Kesäteatteriin. Pyynikinkin Rajala valloitti jo 1978, ja varsinainen läpimurto siellä tapahtui 1990-luvun ikimuistoisilla Linna-sovituksilla Kalle Holmbergin mesotessa joukkojaan asemiiin, ’kantturaansa’ – pyörivää katsomoa – kiroillen.
Laajat Tampereen Työväen Teatterin ja Tampereen Teatterin historiateokset (1991-2004) meritoivat ja yhdistyivät luontevasti Tampereen yliopistoon perustettuun Teatterin ja draaman tutkimuksen professorin virkaan, jota Rajala hoiti 1997-2005.
Rajala on pää- ja puhdetöinään toiminut myös lukuisten sanoma-, aikakaus- ja kulttuurilehtien kirjallisuus- ja teatterikriitikkona ja kolumnistina. Nykyään hän on toimekas blogisti.
Elämälle suunta
Isänsä jälkiä seuraten, maineikkaan opinahjonsa kunnialla läpi ylioppilaaksi tarpoen Rajala on elämänsä keväässä antautumassa lakia lukemaan. Sitten äkkipysäys: Anton Tshehovin Valitut novellit valaisevat näynomaisesti nuoren etsijän tien kohti suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Tuleepa Panu näin toteuttaneeksi sen, mistä isä oli vain haaveillut.
Näissä tunnelmissa tuoreeltaan Jyväskylän Kesän kulttuuripäivien inspiroivaan ohjelmaan osallistuminen pohjustaa alkavaa akateemista uraa. ”On luettava paljon, hän oivaltaa ja tajuaa senkin, että on kaikessa vasta alussa. Kuinka hän voisi saada viisaampien etumatkaa kurotuksi?” Erik Tawaststjernan, Sibelius-elämäkerturin, luento herättää ajatuksia päiväkirjaan: ”Elämäkerta ei ole pikamatka, voin tässä jo huomata. Se on joka tapauksessa tutkimuksen kuninkuuslaji, väittäkööt niuhot uuskriitikot mitä tahansa.”
1960-luvulla roihahtanut nuorisokulttuuri ja radikalismi eivät nielaise Rajalaa kokonaan, vaikka opintojen näkökulmasta ”kasautui liikaa kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita.” Vahva yritys värvätä mies omiaan vahvempien aatteiden palvelukseen jatkuu vielä 1970-luvulla. Muuan äidinkielen opettaja agitoi Panua jopa 21 kirjeen kuukausitahtia. Taitaa siinä kiihkeää ihastustakin olla pelissä.
Vielä syrjään vetäytyvä kirjallisuudenopiskelija saa tulikasteensa elokuvantekijöiden käsikirjoitusavustajana ja sekundanttina. Rauni Mollbergin Mukka-dramatisointi Maa on syntinen laulu, Mikko Niskasen ohjaamat Laulu tulipunaisesta kukasta ja Ilmari Kiannon valitusvirsi Omat koirat purivat ynnä vielä Matti Kassilan johdolla filmatisoitu Aila Meriluodon Haluan rakastaa, Peter antavat Rajalalle eloa ja uraa siivittäviä ikimuistoisia kokemuksia ja kohtaamisia.
”Parhaat hedelmät kypsyvät hitaasti”
Innokas nuori futari ja yleisurheilija on pohjimmiltaan varsin ujo. Nuoren Wertherin kärsimykset ja vässyköiminen naisrintamalla jatkuvat vielä vuosia. Muisteloissaan Rajala roimii itseään empimisistään ja menetetyistä mahdollisuuksista: ”Raukkis!”, ”Kummallinen sisäänkäpertynyt tyyppi.”, ”Taas on hukattu haaveiden kaukorakkaus tyhmään aikailuun.”
Perheen ainokaisen saaman huomion tuoman itsetunnon, heränneen seksuaalisuuden ja toisaalta ujouden asettamat rajoitukset tuntuvat olevan sovittamattomassa ristiriidassa.
Kun luonnollinen saa sitten luonnollisen täyttymyksensä, ja Rajala pääsee vanhempien hulppean ex-asunnon vuokraisäntänä häärätessään opetusministeriksi ponnahtaneen Jouko Tyyrin oppiin, arviot omasta tilanteesta muuttuvat. Tyyrin keskeisiä aksioomia olivat, että miehellä pitää olla kaksi naista kuten on kaksi kivestä, ja ettei kannata koskaan tunnustaa vaikka jäisi rysän päältä kiinni. Rajalan arvio kuuliaisuudestaan näille opeille on luettavissa kirjasta.
Kun Rauni Mollbergin ohjauksessa oma kalukin oli mukavan keskimittaiseksi arvioitu, Rajalan ei enää tarvitse uneksia, hän on lipidonsa kanssa valmis lentoon. Tapani Kansan oloinen tumma sutjakka kaunis mies on helppo katsella eikä hyvistä tavoista ja lukeneisuudesta ole haittaa. Ovet aukeavat kirjallisuudentutkija P. Rajalalle niin Mika Waltarin, Aila Meriluodon kuin Eeva Joenpellon kotiin. Naisten kanssa on jo luontevaa tehdä lähempääkin tuttavuutta ilman liittoutumispakkoa.
Työt tulevat tykö
Niin Rajalan kirjalliset työt kuin virat ja luottamustehtävät löytävät miehen kohtalonomaisesti. Joku ehdottaa, ja Rajala suostuu. Innostus on usein välitöntä, inspiratsiooni leimahtaa heti tai vain pienen tunnustelun jälkeen. Rajala on ilmiömäinen esimerkki uteliaisuuden ja innostuksen eteenpäin vievästä voimasta.
Liian tiukassa karsinassa P. Rajala ei viihdy eikä hän ole paperinpyörittäjä. Kurinalaisuus erkaannutti jo partioharrastuksesta. Teinin urheilutulokset olivat lupaavia; ”kilpaileminen kiihdyttävää, mutta ohjattu hikivalmennus ei minulle sopinut.”
Vaan ei Rajala mikään keskittymiskyvytön vipshippiäinen myöhemmissä toimissaan ole: yliopistouraa kertyy kahdessa erässä liki 15 vuotta, ja siinä välissä näköisää MTV:n teatteripäällikkyyttä hyvä rupeama. Sillanpää-seuran johtotehtävissä vierähtää eri pätklssä parikymmentä vuotta. Muutamia kirjailijankammion ulkopuolelta poimiaksemme.
Moneen virka- ja luottamusrakoon päätymisensä Rajala näkee lähes ennalta määrättynä velvollisuutena, kun kehitys oli milloin pysähtynyt tai talous retuperällä, milloin edeltäjä oli juoppo tai muutoin kipinänsä kadottanut. Ja kun hommat on hoidettu, on ihanaa päästä taas vapauteen kahleista maan.
Mistä ponnistusvoima?
Jos johonkin lokeroon tämän ihan omanlaatuisensa – sui generis – muistelijamme sujauttaisin, niin vanhaan sivistyneistöön kaikessa hyvässä merkityksessä klassisine Norsseineen, latinoineen kaikkineen.
Hangosta kotoisin olevan Saga-äidin suomenruotsalaisuus tuo vieläkin Rajalan aamukahvipöytään Hufvudstadsbladetin; korkeana virkamiehenä työskennellyt juristi-isä Eino taas vahvat maalaisjuuret Hämeenkyrön sillanpääläisissä maisemissa. Kodinperintöä on myös syvä kirjallisuusharrastus sekä erityisesti isältä halu nähdä ja kokea maailmaa. Uteliaisuus, kiinnostus tutkia.
”Kaikkein kiitollisin olen kilteille vanhemmilleni”, summaa Rajala.
Matti Kuusi yllyttää jo yliopiston ensiluennoilla epäilemään kaikkea kuultua ja kehottaa laajentamaan opintoja mahdollisimman avarille aloille. Kuusi neuvoo keskustelemaan ”mustalaisten, pultsarien, lättähattujen, teologien ja kommunistien kanssa.” Tieteen tehtäväksi määrittyy jatkuva itsensä korjaaminen.
Tartuttuaan ”seitsemännen kerran oikeisiin toimiin kaiken hillumisen jälkeen”, Rajala esitelmöi opinnäytteenään F.E Sillanpään asemasta yhteiskuntaluokkien välissä 1930-luvulla. Kirjailijan hän toteaa olleen kiristyvinä aikoina ”kulttuuriliberalismin keskeinen tukipylväs oikeiston ja vasemmiston välissä, joka torjui niin maanalaisten kommunistien kuin oikeistolaisen IKL:n vyörytysyritykset.”
Erilaisten taustojen tuomien jännitteiden rikkaus näkyy koko Rajalan elämänpolulla. Erilaisuus ei ole uhka vaan mahdollisuus. Näiden näkemysten ja kokemusten ääreen meidän jokaisen kannattaa pysähtyä.
Ja Eros! Monesti lihallisesti – sensaationälkäisestikökin? – kuvattuina Panu Rajalan rinnalleen rengastamat naiset Elina, Katri ja Marja ovat kaikki tuoneet mieluisia seikkailuja ja olleet parhaimmillaan yhteistyökumppaneita ja innoituksen lähteenä. On myös kiintoisaa aistia Rajalan itseironian, hienoisen piikittelyn ja jopa surumielisen pohdinnan sävyt tämän ruotiessa liittoaan Katri Helenan kanssa.
”Minut on siirretty näkymättömiin”
Profeetaksi omalla maallaan asettuminen on vaikeaa professorillekin. Monet onnistumiset mutta myös intrigit ovat reunustaneet Rajalaa Sillanpää-toimijana ja aviosiippana Hämeenkyrössä. Jotkut ovat kyllästyneet Sillanpäähän, toiset työlääntyneet Rajalaan. ”Haikeasti huvittuen huomaan, että minut on sen [Myllykolun Kesäteatterin] toiminnasta ja historiastakin siirretty näkymättömiin.”
Muistelija voi joskus olla taipuvainen arvioimaan vihamiehiensä määrää yläkanttiin vaikkapa lööppijulkisuuden tai someriehunnan perusteella. Ja emmehän me toki kukaan loputtomasti vihattaviksi päädy, roihu hiipuu siinäkin.
On ymmärrettävää, että Rajalan innostus ja nopeus ovat saattaneet hitaampia hirvittää. ”Seitsemän vuottako minun olisi pitänyt odottaa [Marttisen kirjan valmistumista]?”, Rajala huokaa, kun Veikko Huovista koko elämänsä tutkinut kainuulainen ”teurasti kirjani ennen kuin se oli kunnolla ilmestynytkään.”
Farssinomaisia piirteitä sisältyy tilanteisiin, joissa Rajala bongaa tutkimuskohteensa intiimin kirjeenvaihdon ja kahmii pulleat pussit salamannopeasti haltuunsa ilman pitempiä jahkailuja. ”Pääsin hyökkäämään lämpimän aineiston kimppuun ennen kuin kukaan ulkopuolinen oli ehtinyt siihen puuttua.”
Tolle moras! Semper nocuit differre paratis. Siispä: Älä viivyttele! Viivyttely on aina vahingoksi sille, joka on valmis.
Ensimmäisen vaimon, kolmen yhteisen lapsen äidin Elinan menehtyminen syöpään sekä Marja-puolison äkillinen kuolema aivoverenvuodon seurauksena eivät voi olla herättämättä syvää empatiaa Rajalaa kohtaan. Mitä kristillisyyttä edustaa Hämeenkyrön seurakunnan päätös kieltää Rajalan tilaaman uniikin pronssiveistoksen, lentoon lähtevän joutsenen, pystyttäminen näiden kahden hienon naisen haudalle?
Kun muistelmien teos- ja tehtäväluetteloita tiheään ladotuilla viidellä sivulla silmäilee, ei voi olla hiljentymättä Rajalan elämäntyön monialaisuuden ja mittavuuden ääreen.
Kunnianhimoinen mies on joskus jopa tokaissut aikovansa Aleksis Kiven veroiseksi kirjailijaksi. Ehkäpä – muistelmissakin moneen kertaan näkyvä – itsekriittisyys sekä sulasta virtaavan musteen runsaus ovat olleet hidasteena uran suuntautumiseen romaanikirjailijaksi. Sillä rintamalla Enkeli tulessa (1997) on Rajalalle rakkain, ehkä paras – ja parjatuin.
Mutta rinnastus Henri Troyatiin osuu jo lähelle. Häneen Rajala työnsä ydintä vertaa. Troyat (1911–2007) oli armenialaissyntyinen, Venäjän vallankumouksen jälkeen perheineen Pariisiin paennut kirjailija. Tuotanto käsitti yli sata romaania, historiallista teosta ja elämäkertaa muun muassa Venäjän tsaareista ja klassikkokirjailijoista. Troyat ehti olla lähes 50 vuotta Ranskan Akatemian jäsen.
Kun Otava, WSOY ja Hämeenkyrön kunta eivät muilta kiireiltään ole Rajalalle ehtineet Pro Finlandiaa hakea, ehkäpä Kustannusosakeyhtiö Siltala näkee nyt mahdollisuutensa.
PEKKA GESTRIN
