Keskustelimme ystäväni kanssa ihmisten oudoista ostelukäyttäytymisestä. Miten joku ostelee kenkiä, vaikka kotona on jo sadat. Jossain vaiheessa hoksasimme kääntää huomion itseemme, ja jouduin hetken pohdiskelun jälkeen myöntämään omat sudenkuoppani kaupoilla.
Kas, näitä ei voi vastustaa:
Kangaskassit ja kankaiset pienet pussukat, riippumatta siitä, keksinkö niille ostohetkellä mitään käyttötarkoitusta. Jos nämä ovat kotimaista käsityötä, ne on ainakin pakko saada. Koen, että sillä rahalla saa samalla itselleen sinivalkoisella joutsenlipulla merkityn taivaspaikan suomaisen työn tukemisesta. (Jos joku yrittää vedota tähän 15 vuoden päästä, niin tämä ei ollut rasistinen kannanotto. Muunkin väriset taivaat ovat varmasti hyviä paikkoja.)
Kivet. Tarkoitan nyt sellaisia kristalleja, joita saa esimerkiksi Kurun Kivigalleriasta. Tajuan, etten saisi mennä tuonne kauppaan, mutta menen silti. Ensin kerään kiviä kämmenelleni, mutta sitten, kun ne eivät enää mahdu käteen, haen pienen metallisen korin, ja kerään sen vähintään puolilleen. Ostan näitä myös lahjoiksi ihmisille. Voitte kuvitella, miten paljon kuka tahansa ilahtuu saadessaan syntymäpäivälahjaksi esimerkiksi palan ruusukvartsia. Ei paljon.
Eettisesti tuotetut urheiluvaatteet. Eräs tietty verkkosivusto myy näitä. Ihan mikä tahansa vaate on tuplasti kalliimpi kuin vastaava tamine epäeettisesti tuotettuna. Silti minä ostan niitä. Perustelen itselleni, että ne ovat tosi kestäviä, mitä ne kyllä ovatkin.
Lisäksi perustelen eettisten vaatteiden fetissiäni sillä, että en osta sillä rahalla vaatteita, vaan otan kantaa paremman maailman puolesta. En todellisuudessa ole luonteeltani mikään maailmanparantaja, oikeasti haluan vaan ne vaatteet. Pysyin poissa tuolta sivustolta kokonaisen vuoden, mutta hiljattain KESÄALE -50% houkutteli minut sinne. Nyt ajattelen säästäneeni 300 euroa, en suinkaan käyttäneeni sitä.
Erilaiset hiusjutskat. Joka marketissa on seinällinen näitä, ja aina ohi kulkiessani mietin, että olisipa kiva alkaa pitää hiuksiaan tuollaisella ja tuollaisellakin pannalla ja kieputtimella. Ja koska nämä, poiketen muista pakkomielteistäni, ovat melko edullisia, ostan näitä hyvin matalalla kynnyksellä. Sitten yritän kerran laittaa ne päähäni ja totean, että kylläpä näyttää oudolta. Kaikki näyttää oudolta, kun on keski-ikäiseksi asti käyttänyt pelkkää kuminauhaponnaria. Jätän laitteet vessan hyllyllä olevaan koriin, missä ne keräävät pölyä nelisen vuotta, kunnes heitän ne pois tai teen niistä esimerkiksi verhonpidikkeitä.
Ruokakaupassa ostan aina varmuudenvuoksi kananmunia. En tiedä miksi, koska en leivo ja äärimmäisen harvoin nykyään jaksan edes paistaa tai keittää munia. Munakennoja on keittiön pöydällä torni, josta alimmaisen heitän aina jossain vaiheessa bioroskiin ja toiseksi alimmaisen syötän koirille. Sitten ostan taas lisää, koska en voi muistaa montako kennoa minulle jäi ja ovatko ne kenties täysiä vai vajaita. Koirat kiittävät.
Entä sinä? Mitä et voi vastustaa?
