Eräänä päivänä satuin löytämään vanhan keskikouluaikaisen herbaarioni, siis kasvioni. Se koostuu kahdesta toisiinsa kaikilta neljältä sivulta nauhoilla sidotusta pahvikannesta, joiden välissä on nippu papereita. Otin tuon 1960-luvulla kahtena kesänä kokoon ahertamani kasvikokoelman tarkasteltavakseni. Paperit olivat ihan hyväkuntoisia, ja nimilaputkin latinalaisine nimineen edelleen hyvin luettavissa, mutta itse kasveista ei ollut juuri mitään jäljellä. Epäilen, että ullakon kätköissä heitteillä ollut aikaansaannokseni oli joutunut hyönteisten kalvamaksi.
En muista, minkälaisen arvosanan kasviostani sain, mutta tuskin kovin hyvää. Sen muistan, että kasveja kerättiin kahtena kesänä, kumpanakin piti saada kasaan 40 kappaletta. Prässäsin kasvit ullakolla sanomalehtien välissä. Pari laudanpalaa rimanpätkillä yhdistämällä tein prässiini kannen, jonka päälle ladoin muutaman tiilikiven painoksi. Prässi toimi riittävän hyvin. Vein kouluun yhteensä tasan 80 kasvia, mutta koska olin kerännyt ukontatarin kahteen kertaan ja tunnistanut toisen niistä väärin, kasviossani oli lopulta vain 79 eri kasvia.
Silloin tuo kahdeksankymmenen kasvin kerääminen, kuivaaminen, paperille kiinnittäminen ja nimikoiminen oli olevinaan täysin ylimääräinen kesätyö. Se ei silloin isommin kiinnostanut. Keväällä tuli kyllä kerättyä vuokot ja muut varhain kukkivat, mutta kesän edetessä innostus lopahti. Elokuussa siten etsin, että mikähän vielä kukkisi. Kovin hyviä yksilöitä ei silloin enää välttämättä löytynyt. Aikuisena olen ottanut selvää monenlaisten luonnonkasvien nimistä, tyypillisistä kasvupaikoista ja ominaisuuksista. Olen vuosien kuluessa ymmärtänyt, kuinka rikas luonto meillä on, vieläkin, vaikka kedot ovat lähes hävinneet. Kasvien nimetkin ovat kuin runoutta, esimerkiksi nuokkuhelmikkä, tuoksusimake ja tupasluikka. Näillä vuosin olen paljon kiinnostuneempi aiheesta kuin kouluvuosina kasveja pikku pakolla kerätessäni.
Otavan Värikasviosta on julkaistu useita painoksia vuodesta 1955 lähtien. Itselläni on kirjan 13. painoksen kappale vuodelta 1983. Vaikka luonnonkasveista on olemassa lukuisia muitakin oppaita, on Otavan kasvio pysynyt rakkaimpana ja kulunut käsissäni.
Olen aina ollut kaikenlaisten kasvien maistelija. Syön luonnossa ainakin pihasauniota, kuusen ja männyn vuosikasvaimia, koivunlehtiä, kuminaa, voikukan kukkia ja lehtiä, vadelman lehtiä, koiranputkia, jauhosavikkaa, ketunleipiä ja kaikkia apiloita. Lukemattomia muitakin luonnonkasveja olen maistellut. Siskoni ennusti joskus, että syön vielä myrkkykeisoa koiranputkena, mutta niitäpä ei sekoita helposti toisiinsa. Erittäin myrkyllinen myrkkykatko sen sijaan muistuttaa jonkin verran koiranputkea, mutta on onneksi aika harvinainen ja lisäksi haisee pahalta, niin että tuskin söisin sitä. En suosittele kenellekään umpimähkäistä villikasvien maistelua, mutta puutarhakasveista voi usein syödä oudompiakin osia. Esimerkiksi porkkanan ja lantun naatit ja herneitten lehdet maistuvat ihan hyviltä.
Nykykoululaisten kasvien kerääminen taitaa olla lähinnä kuvien ottamista. Opetellaankohan kasvien latinalaisia nimiä vielä? Minua ilahduttaa jo kotimaisten nimien tietäminen.
Teksti Armi Saarela
