Makuuhuoneemme ikkunan alla, pienen tammen juuressa kasvaa jouluruusu.
Saimme sen viitisen vuotta sitten ystäviltämme Jeesuksen syntymäjuhlaa koristamaan.
Se oli meille uusi tuttavuus.
Seuraavana keväänä istutimme sen maahan.
Se on yllättänyt meidät joka kevät.
Läpi jään ja lumen
Leskenlehdet, sini- ja valkovuokot, näsiät ja kielot olivat tietysti jo kauan ilahduttaneet keväisin sieluamme ja silmäämme, kertoneet missä aikataulussa tänä vuonna kesää kohti mennään. Ne olivat pitäneet yllä kesän odotusta, lisänneet lämmön sykettä sisimmässä. Niitä on pitänyt katsella, haistella ja poimia hidastellen, säästellen. Kunnes sitten kesä on tuonut tullessaan Jumalan luonnon ylitsepursuvan rikkauden. Yhtäkkiä kaikkea on määrättömästi. Mutta tuskin siihen tuoksujen, värien ja herkkien yksityiskohtien kauneuteen ehtii tottua, kun se jo alkaa kypsyä poimittavaksi ja lakastua. Linnunlaulu ehtyy, ensimmäiset muuttolinnut tekevät lähtöä.
Miten lyhyt mutta ihana olet, Suomen kevät ja kesä!
Mutta siitä jouluruusustahan minun piti…
Viime syksynä olin kasannut paksuja havunoksia jouluruusuni peitteeksi ja suojaksi. Talven runsaina pyrypäivinä olin lapioinut toista metriä lunta sen päälle. Jaksatkohan tuollaisenkin kinoksen alta ponnistaa kevään tullen kukkimaan? Niin olin mielessäni kysellyt.
Niin vain koitti se huhtikuun aamu, jolloin tuo ihana jouluruusu päätti tunkea läpi jäisen maan, avata suurenmoisen kauniin kukkansa ja sanoa: Hyvää keväistä huomenta!
Sitä on vaikea todeksi uskoa, vaikka sen omin silmin näkee.
Kyykistyn kysymään: Miten sinä tuon teit? Millä ihmeen voimalla sinä työnnyit läpi routaisen maan särkemättä ihanaa kukintoasi? Miten on mahdollista, että pehmeä ja hauras voittaa kovan ja kylmän, elävä verso tunkee läpi kuoleman roudan?
Kosketan kädelläni kovaa, kylmää, jäistä maata jouluruusun ympärillä. Totta se on, tämän läpi se on tullut!
Seuraavana päivänä kukkia on jo kolme. Ja kohta kahdeksan, kymmenen.
Rohkeus elää
Läpi harmaan kiven. Vaikka väkisin. Vaikka timanttiporalla ja dynamiitilla. On päästävä, on mentävä, on jaksettava!
Jouluruusun saarna ei ole tällainen.
Näin saarnaavat tämän päivän suunnannäyttäjät. He, joille tärkeintä on talouskasvu. Suomi nousuun!
He kannustavat meitä ohjelmineen. Tilanne on haasteellinen, mutta on pakko päästä läpi tämän päivän harmaiden kivien, he sanovat. On pakko saada kasvu jatkumaan silläkin uhalla, että se merkitsee joillekin tässä yhteisessä maailmassa entistäkin vaikeampia aikoja. Säästetään tuolta, otetaan täältä, panostetaan tuohon, uudistetaan rakenteita, koulutetaan, pannaan poranterät priimakuntoon! Jaksetaan, jaksetaan, tsempataan!
Uuvutaan.
Jouluruusu saarnaa rohkeudesta elää, mutta sen rohkeus ei ole ikuista puurtamista ja väsymistä. Harmaan kiven toivotonta takomista. Sen ei tarvitse kasvaa aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi.
Jouluruusu kutsuu kumartumaan.
Laulurastas kutsuu kuuntelemaan. Pesää rakentava peippo istumaan ja katsomaan, tarkkailemaan. Tuoksuva metsä kuljeksimaan, pellon piennarta polkemaan, rantaan rauhoittumaan.
Mikä sinfonia, millainen yhteissointi, miten ihania crescendoja, miten herkkiä sooloja! Sorsan sukelluksesta kiurun kohoamiseen, huuhkajan huhuilemisesta ketun kierähtämiseen.
Niihin kaikkiin on kätkettynä elämän voima, elämisen rohkeus ja ilo. Niin, totta, ehkä pelkokin.
Siksi alituisessa kilpailussa ja vaatimusten paineessa, kännykän vankeudessa ja tekohauskan teeskentelyssä väsyneen ihmisen on tarpeen mennä metsään, ongelle, opetella tekemään vihta, sulkea henkilökohtainen mobiilivartijansa kokonaiseksi päiväksi, viikoksikin.
Ei siksi, että palattuaan jaksaisi taas paremmin, edes hetken.
Vaan herätäkseen huomaamaan, että usein on muitakin vaihtoehtoja kuin tuo ainainen takominen, tuo jatkuvan kasvun vaatimus. Ettäse mihin meillä sanotaan olevan varaa, on usein kansallista itsekkyyttä, joka tekee tämän maailman köyhimmät yhä köyhemmiksi.
On myös pelottavaa ajatella elämää, jossa tuo hyvä renki, tekniikka tekoälyineen, on ottanut isännän paikan. Varsinkin, jos sen ainoa ohjelmoitu tavoite on kasvu, joka määrää elämämme suunnan ja vauhdin.
Elämäniloa ja -rohkeutta, inhimillisyyttä ja rakkautta niihin lienee mahdoton ohjelmoida.
Jouluruusulla oli haasteenaan routainen maa, mahdoton tehtävä, mission impossible.
Se ei tarvinnut sähkökaapelia sulattaakseen edeltään jään ja lumen.
Se tiesi ja tunsi sisimpäänsä kätketyn elämisen voiman ja rohkeuden, ja ihme tapahtui.
Löytyykö meistä rohkeus ja nöyryys tyytyä elämään sen varassa, minkä on henkilökohtaiseksi eväkseen saanut?
Kuluttamatta voimiaan voivotteluun että enminäjaksa, enminäosaa, enminäpärjää.
Tai vertailuun, onko joku saanut enemmän kuin minä.
Jouluruusun saarna on, että mahdottomalta näyttävä on tänäänkin mahdollista.
Olkoon sodan kylmyys ja kauheus ympärillämme miten ankara tahansa, rauha on mahdollinen. Yksikään rukous rauhan puolesta ei ole turha, näytti miltä näytti.
Olkoon suru ja kaipaus miten syvä ja selittämätön tahansa, jonakin aamuna routaa on sulanut ympäriltä niin paljon, että jaksaa taas avata kukintonsa.
Olkoon jonkun elämä niin sotkussa kuin taitaakin, muutos on mahdollinen.
Jouluruusun saarna on, että hyvä elämä ei ole lottovoitto, joka jollekin annetaan, mutta toisille ei. Jokaiseen meistä on Jumala kätkenyt elämän voiman ja kauneuden, erilaisen, mutta laulun arvoisen.
Tärkein, syvin mitä meissä on, kasvaa usein kauan kylmän keskellä, piilossa, salassa. Kukka, jonka silmä näkee, ei ehkä olekaan se tärkein, vaan itse ainutkertainen elämä.
Antero Honkkila
