Muisti on kalleinta pääomaa, mitä meillä on. Muisti toimii henkiinjäämisperiaatteen avulla. Tunteita nostattaneet asiat painuvat syvälle mieleen. Rakastumisemme muistamme varmasti aina. Se säilyy mielessä varmasti paremmin kuin matematiikka tai vieraan kielen kielioppi.
Kun muistelen elämääni, niin muistini nostaa pintaan helpommin myönteisiä asioita. Millaista oli, kun aloitin lapsena koulun ja miten ihanaa oli viettää kesälomaa lapsuuden mummolassa. Siirtyessäni aina uudelle vuosikymmenelle käyn läpi elämänkaartani. Oma mieleni on palannut toistuvasti sinne lapsuuteni kasvumaille, josta olen ne elämäni ensieväät ammentanut.
Elinkaarestani lapsuus on juuri se aika, johon muistoni palaavat yhä uudelleen. Minulla on aina välillä syvä kaipuu lapsuuteen. Tahtoisin taas olla se sama pikku poika, joka touhuaa tässä Soppeenmäen alueella kavereiden kanssa aamusta iltaan.
Psykologisesti voisi miettiä tätä lapsuuden kaipuutani. Johtuuko tämä kaikki vain siitä, että minun kuuluisi muuttaa tältä alueelta pois, jotta olisi helpompi irrottautua tuosta kaipuusta vai pitääkö tämä vaihe vain käydä läpi uudelleen ja uudelleen, jotta se olisi sitten ohi?
Muistot tuntuvat kyllä joskus aika kipeiltäkin, kun tietää, ettei sitä aikaa saa koskaan takaisin: lapsuutta eikä niitä kesiä. Ne ovat olleet välillä jopa niin kipeitä ajatuksia, etten olisi halunnut niitä muistella lainkaan. Pienenä halusin olla vain Peter Pan joka ei koskaan kasva aikuiseksi, koska minusta aikuiset joutuivat tekemään liian vaikeita päätöksiä ja he tekivät myös typeriä asioita.
Työkaverini kertoi, että valokuvat ovat nyt hyvä muistelun väline: ”Kun niitä omia muistojani ei ole jakamassa ketään muita saman kokeneita. Kuvien avulla voin keskustella ja kertoa tarinoita menneistä tapahtumista ja läheisistä ihmisistäni ”
Saman olen kokenut nyt myös itse. Yhä useammin keittiön pöydän täyttää vanhat ja haalistuneet valokuvat, ja hiukan jo ränsistyneet valokuva-albumit, joita ei ole aikanaan edes jaksettu täyttää loppuun asti. Nyt olen tehnyt itse albumien täyttötyötä. Monet kuvat ovat vaan niin pieniä, ettei tahdo oikein saada selvää, keitä kuvissa on. Harvoin niissä valokuvissa olen kuitenkaan yksin. Aina on samassa valokuvassa joku lapsuudenkaverini tai joku muu läheiseni. Siinä sitten mietiskelen, missä kuva on otettu ja koska.
Sanotaan, että lapsuus on elämän kulta-aikaa. Ei varmasti kaikille, itselleni kyllä. Olenko tulossa vanhaksi? Jos tuo yllä oleva teksti kertoo siitä, niin sitten olen.
