lähtöinen kehitysyhteistyön
asiantuntija, joka asuu Nepalissa. (Kuva: Mimosa Hedberg)
”Kannatan ilmastotoimia, kunhan niitä ei tehdä maanviljelyksen kustannuksella”, toistuu tasaiseen tahtiin suomalaisessa ilmastokeskustelussa. Olen pohtinut lauseeseen sisältyvää ristiriitaisuutta erityisesti viimeisen ilmastokestävän maanviljelyksen pariin suuntautuneen työmatkan jälkeen.
Työmatkalle sopivaa aikaa pohdittiin, koska osa kohteista sijaitsee huonokuntoisten vuoristoteiden päässä, jotka sade käytännössä tekee ajokelvottomiksi. Maaliskuu, joka osuu talvisateiden ja monsuunin väliin, tuntui sopivalta kuukaudelta matkustaa. Usean päivän mittaiset rankkasateet kuitenkin yllättivät juuri matkan alussa, eikä vuoristokyliin päässyt matkustamaan. Miten ironista olikaan, kun yllättäen tulleet sateet estivät matkan ilmastonmuutoksen kanssa kamppailevia maanviljelijöitä tapaamaan.
Lopulta tapasin pienviljelijöitä tasangolla ja kukkula-alueella. Maanviljelijät kertoivat muutama vuosi sitten saapuneista uusista tuholaishyönteisistä, jotka syövät vihannes- ja viljasatoa. Näitä tuholaisia oli tullut sekä ilmaston lämpenemisen että joidenkin muualta tuotujen lajikkeiden seurauksena.
Kävin tutustumassa myös yhteisön siemenpankkiin, joka ostaa ja myy siemeniä sekä säilyttää paikallisia lajeja. Pientä siemenpankkia pyöritetään osuuskunta-tyyppisesti ja se yrittää tulla omavaraiseksi. Yhteisöjen siemenpankeilla on tärkeä rooli kohtuullisen hintaisen siemenviljan myynnissä, mutta myös katastrofeihin varautumisessa sekä paikallisten lajien säilyttämisessä.
Siemenpankin osuuskunnan jäsenet kertoivat, että viime syksynä sadekausi kesti kuukautta pidempään ja rankkasateet osuivat myös lokakuulle toisin kuin yleensä. Seurauksena riisisato tuhoutui osittain ja osa sadosta on huonolaatuista. Tämän takia tänä keväänä riisin siemeniä ei ole niin paljon saatavilla kuin normaalisti.
Pienviljelijät ovat usein naisia, joiden miehet ovat lähteneet kausitöihin joko suurempiin kaupunkeihin tai Intiaan. Kausitöihin lähdetään, koska maanviljelyksestä ei saada tarpeeksi satoa. Monet sanoivatkin, että heillä riittää omalta tilalta ruokaa noin kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi. Kun vähäistäkin satoa uhkaavat tuholaiset tai sääolosuhteet, ovat vitsit vähissä.
Kehitysyhteistyössä pyritään ratkaisuihin, joilla ilmastonmuutoksen vitsauksiin voidaan sopeutua. Esimerkiksi vanhat paikalliset lajikkeet näyttävät olevan kestävämpiä kuin monikansallisten yhtiöiden kauppaamat lajikkeet. Myös kasvihuoneet ja kastelujärjestelmät auttavat sopeutumaan uusiin ilmasto-olosuhteisiin. Lisäksi hyvin yksinkertaisilla ja halvoilla ratkaisuilla voidaan ehkäistä ainakin joitakin tuholaisista. Toivoakin siis on!
Kuitenkaan Nepalista katsoen ilmastonmuutos ei näytä tulevaisuuden uhkakuvalta. Se on jokapäiväistä kamppailua uusia uhkia vastaan, jotta ruokaa riittäisi koko perheelle. Nepalilaisten maanviljelijöiden kanssa juteltuani ilmastotoimet vaikuttavat välttämättömiltä, jotta maanviljelys voi elättää perheen.
