Vuosien opiskelu yliopistossa ja pitkä kokemus opettajana ovat avartaneet näkökulmaa kasvatustyöhön. Ajatus lasten ideoiden kannattelemisesta ja lasten oppimisesta ihmettelyn kautta on innostanut kehittämään työtä ikään kuin sisältä päin. Kaikki kohtaamiset, keskustelut, lasten projektien kautta syntynyt onnistumisen ilo ja huumori ovat antaneet voimaa. Kannustava tiimiyhteistyö ja vanhempien kanssa tehdyn kasvatusyhteistyön onnistumisen kokemukset ovat tuoneet iloa työhön. Palava halu säilyttää avara ja suvaitsevainen ajattelumalli on ohjannut tekemistä. On ollut tietoinen pyrkimys säilyttää rohkeus ja ennakkoluulottomuus, halu kokea erilaisia uusiakin juttuja. Lapset ovat ihanan avoimia, ja heidän kanssaan on jaettu työpäivien aikana monta ihanaa hetkeä. Minusta lapsen asia on tärkeä. Hän ei odota. Hän on tässä ja nyt.
Liian monta kertaa kentällä törmätään siihen, etteivät työn sisällöt ja vaatimukset olekaan käytännössä sitä, mitä opiskeltiin tai sitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä ja mistä saisi voimia jatkaa tätä työtä. Työvuoroja vaihdellaan ja mietitään, miten työntekijät saataisiin riittämään iltapäivätunneiksi. Lasten tuen tarpeet ehditään kirjata, mutta niiden käytännön toteuttaminen jää resurssien puutteessa puutteelliseksi tai jopa kokonaan tekemättä. Erilaisia maneereita noudatetaan kentällä vieläkin melko yleisesti. Teams-koulutuksiin osallistumisesta pitäisi päättää henkilöstön kesken. Pallo heitetään henkilöstölle, joka ymmärtää koulutuksen merkityksen, mutta toisaalta myös sen, ettei juuri tänään ole aikaa mihinkään ylimääräiseen.
Siirtymätilanteet voivat olla todella raskaita. Eteisessä on lähes aina liikaa lapsia, ja se tarkoittaa yleistä tohinaa. Yhdellä on kintaat hukassa, toinen kaatuu, loukkaa ja alkaa itkeä. Hikeä ja kyyneleitä. Lopulta koittaa vapauttava uloslähtö. Äärimmäisyyksiin asti vedetty varovaisuus ja yleisen päiväkotiturvallisuuden korottaminen kymmenenteen potenssiin, joka vie iloa pois pihaulkoilusta. Totutaan tiettyihin käytäntöihin, vaikka niitä voisi muuttaa. Nehän perustuvat usein vain ihmisten välisiin sopimuksiin.
Ylisuurissa ryhmissä voivat pahoin sekä lapset että työntekijät. Monet näkevät nämä epäkohdat, mutta kukaan ei pysty, halua tai jaksa puuttua niihin. Työyhteisöjä vaivaa eräänlainen suorittamisen kulttuuri. Työ on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja koko ajan paikataan, venytään ja yritetään jaksaa. Ilmassa leijuu pakonomainen tarve kiirehtimiseen ja tohinaan. Koko ajan pitäisi ideoida ja touhuta. Levolliset hetket alkavat olla harvinaisia. Kiire on sisäänrakennettuna kaikkeen toimintaan. Kiire viedä kärryt keittiöön, kiire sisälle, että ehtii syödä. Kiire ulos, että ehtii ulkoilla, kiire joka ikiseen paikkaan odottamaan, että ”se jokin” tapahtuisi.
Minimi on maksimi silloin, kun puhutaan työntekijöiden määrästä. Käyttö- ja täyttöasteet näyttävät olevan toiminnan lähtökohta. Ne ovat jopa tärkeämpiä kuin työssä jaksaminen ja työhyvinvointi. Jatkuvuuden ja pysyvyyden arvot on uhrattu tehokkuuden alttarille. Eri työntekijäryhmien erilainen kohteleminen työpaikoilla koetaan ongelmalliseksi. Opettajien paikkoihin ei ole hakijoita. Kun opettajia ei saada palkattua, lastenhoitajia siirretään tekemään opettajien töitä. Lapsia ja aikuisia siirrellään ryhmästä toiseen tarkoituksena tasata lapsimääriä ryhmien välillä. ”Liiat aikuiset”” voidaan aamuisin siirtää lähipäiväkoteihin, jos siellä on työntekijävajausta.
Vuosien mittaan tähän työhön voi muodostua yhä useammalle enemmän tai vähemmän voimistuva viha-rakkaussuhde em. asioiden takia. Usein töiden jälkeen ei enää jaksa tehdä mitään. Työpäivän päätteeksi saattaa havahtua siihen, että tänäänkään en pystynyt pitämään taukoa. Lasi vettä ja vessassa käynti eivät ole taukoja. Usein ollaan väsyneitä maanantaina jo töihin mennessä, koska edes kokonainen viikonloppu ei riitä palautumiseen tästä jatkuvaa läsnäoloa, suunnatonta vastuuta, jatkuvaa havainnointia, ennakointia ja sensitiivistä läsnäoloa vaativasta työstä. Koko työpäivän ajan pitää olla saatavilla, kuulolla, näkyvillä; joku tarvitsee sinua ja sinulta koko ajan jotakin. Melutasot kasvavat välillä sietämättömiksi. Edes ateriaasi et pysty aina rauhassa syömään.
Vaalit ovat edessä ja lasten ja nuorten asiat ovat taas esillä. Nyt on aika miettiä varhaiskasvatuksen tilannetta, perheiden valinnan mahdollisuuksia ja sitä, miten turvata päiväkotien ja perusopetuksen työrauha ja resurssit. On hienoa, että ryhmäkokoja on pienennetty ja varhaiskasvatus palautettu subjektiiviseksi oikeudeksi. Vielä on kuitenkin tehtävää, mm. se miten inkluusio käytännössä toimii vai toimiiko ja miten kolmiportainen tuki saadaan toimimaan käytännössä. Palkkaremonttikin on pahasti kesken. Matalapalkka-alojen työntekijät ovat vaatineet palkankorotuksia pitkään, mutta todellisuudessa vain murusia on saatu.
Opettajien työmäärä on kasvanut; he vastaavat ryhmän pedagogiikasta, kasvatustyön suunnittelemisesta ja toteuttamisesta, sen lisäksi heille kuuluu yhteistyö ja keskustelut vanhempien ja eri sidosryhmien kuten neuvoloiden, koulujen ja seurakuntien kanssa. He ovat oman tiiminsä johtajia. He kokoavat asiat ja osallistuvat moniammatillisiin palavereihin, joihin pitää valmistautua erikseen. Opettajat yrittävät pitää kaikki lapset mukana, vaikka inkluusioperiaatetta on välillä isojen haasteiden ja suurten ryhmäkokojen takia vaikea soveltaa käytäntöön. Ryhmän kasvattajilla on oltava sosiaaliasioiden osaamista ja kykyä tarttua tilanteisiin ja asioihin sensitiivisesti hyvinkin vaikeissa tilanteissa. Pitää osata ohjata heitä tarvittavien palvelujen piiriin. Ja ennen kaikkea pitää osata kohdata erilaisia ihmisiä ja ennakoida hyvinkin nopeasti muuttuvia tilanteita.
Opettajan on joustettava ja pystyttävä käsittelemään jatkuvia keskeytyksiä. Ellei ryhmässä ole tarpeeksi aikuisia, usein opettajan töistä ja suunnitteluajoista tingitään. Työtehtävien vuori kasvaa ja siitä huolimatta opettaja pyrkii olemaan reipas, iloinen ja yhteistyökykyinen. Hän myötäilee, joustaa, ideoi ja on innovatiivinen. Ja jatkaa työpäiväänsä kotona.
Opettaja opettaa ympäristökasvatusta, aakkosten ja numeromerkkien hahmottamista, draamaa ja nukketeatteria, suunnittelee tiimin kanssa ryhmän päätösjuhlallisuudet. Hän pitää puheita vanhempainillassa ja toimintakauden alkaessa ja päättyessä. Opettaja tekee kirjalliset työt eli istuu tietokoneella, yrittää pitää kiinni suunnitteluajoistaan, joiden aikana kirjaa tietoja varhaiskasvatuskeskustelulomakkeisiin, huomioi koulutustarjonnan, josta infoaa tiimiä, katsoo sähköpostit, pitää blogia, käsittelee kuvia, opettelee uusia kuvankäsittely- ja animaatiosovelluksia. Opettajan on osattava tukea lasten medialukutaitoa ja kokeellista ja toiminnallista oppimista, olla tietoinen alan uusista tutkimuksista ja suuntauksista. Opettajalla pitää olla hyvät vuorovaikutustaidot ja musiikin, liikunnan ja kuvan tekemisen sekä askartelun perusosaamista ja aina valmiita toimivia ideoita. Opettaja pukee lapsia, vaihtaa vaippoja, luistelee, hiihtää, pesee pöytiä ja täyttää tiskikoneita.
Välillä eteen tulee tilanteita, joissa kasvattajat saavat osakseen fyysistä väkivaltaa: potkuja, nyrkiniskuja, raapimista, sylkemisiä ja puremisia. Joskus voimat tuntuvat loppuvan pidellessä sylissä rimpuilevaa lasta. Kiinnipitotilanteita ei onneksi satu joka päivä. Opettajana olen kaiken em. lisäksi saanut kokea pihojen hiekoittamisen iloa. Olen tehnyt lumitöitä, kerännyt omista tavaroistani puuttuvia oppimateriaaleja, ottanut vastaan paljon positiivista palautetta, joskus asiattomia uhkauksiakin. Olen joutunut sovittelijaksi riitelevien vanhempien välille. Raskaimpina olen kokenut hetket, jolloin olen joutunut tekemään lastensuojeluilmoituksia ja kirjaamaan havaintoja kaltoin kohdellusta lapsesta.
Korona-aikana perusopetus siirtyi etäopiskeluun, mutta varhaiskasvatus oli paikalla. Korona-ajan myötä varhaiskasvatuksen ammattilaisten pitkät sairauspoissaolot yleistyivät. Sijaispula on siitä asti vaivannut alaa. Jatkuva alimiehitys ryhmissä tekee työstä väkisinkin melko pakkotahtista ja väsyttävää sarjatyötä, josta leikinomaisuus, pysyvyys ja rauha ovat kaukana. Minusta on surullista, kun suunnitelmat muuttuvat viime hetkellä henkilöstöpulan takia ja lapset joutuvat jäämään esimerkiksi ilman metsäretkeä.
Olen surullisena seurannut sivusta tätä varhaiskasvatuksen alamäkeä. Uutiset perusopetuksen tilanteesta eivät nekään ole hyviä. Siellä toivotaan ennen muuta työrauhaa. Eri päiväkodeissa on tullut eteen monia ilon pilkahduksia, mutta myös paikkoja, joissa voimavarat eivät riitä tarjoamaan lapsille riittävästi tukea. Pidän työstäni lasten kanssa. Kasvattajatiimeissä tehdään hyvää työtä. Siellä tehdään arvokasta ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä panostamalla sensitiiviseen vuorovaikutukseen, tunnekasvatukseen, kaveritaitoihin ja erilaisuuden hyväksymiseen. Nuorten mielenterveyden häiriöt vaativat pikaisia toimia. Panostus lapsiin ja nuoriin on panostus tulevaisuuteen. Ehdokkaana olen valmis taistelemaan kasvatuksen ja opetuksen resurssien puolesta.
Tarja Haapasaari
varhaiskasvatuksen opettaja
Keskustan eduskuntavaaliehdokas
Lempäälä
