Rajat on rakkautta, on usein käytetty lause. Tottahan se on. Rajojen asettaminen osoittaa lapselle, että hänestä välitetään ja huolehditaan. Tämä luo lapselle turvallisuuden tunteen.
Rajojen asettamisen kannattaa aloittaa lapsen kanssa jo paljon ennen kouluikää. Jos sen tekee vasta rippikouluikäiselle niin rajoittamiset voivat vähän puskista. Siinä voi vähän ärräpäitä lennellä puolin ja toisin. On myös hyvä tietää, minkälaisissa porukoissa oma lapsi kulkee.
En tarkkaan tiedä kuinka vaativaa lasten kasvattaminen on ollut useita vuosikymmeniä sitten, mutta uskon, että tänä päivänä se lienee haastavaa. Kaikkialta iskevä informaatiotulva iskee tsunamin lailla lasten ja nuorten tietoisuuteen ja kaikki on saatavilla 24 tuntia vuorokaudessa. Rajoita ja valvo siinä sitten.
Suurin osa lapsista ja nuorista toimii fiksusti ja ymmärtää netinkin houkutukset ja vaarat. Tähän sopii kuitenkin hyvin lause, jonka Majuri Sarastie sanoi Tuntemattoman sotilaan Rokalle: ”Kaikki eivät toimi sodassa kuin te, lukemattomat muut jermut omaavat vain teidän kielteiset puolenne”.
Suomessa puhutaan paljon puhumattomuuden kulttuurista. Perheiden olisi kuitenkin hyvä pyrkiä avoimeen keskusteluun, jotta lapset jo etukäteen tietäisivät, missä asetetut rajat kulkevat ja millainen seuraamus väärin toimimisesta on. Seuraamukset eivät tietenkään saa olla kohtuuttomia. Jos ne ovat liian rajuja niin ne luovat helposti vastakkainasettelua.
Kodin pitää olla lapselle turvasatama. Teetpä virheen – minkälaisen tahansa – lapsella pitää olla aina tietoisuus siitä, että kotiin voi tulla. Asiat pitää selvittää ja niistä päästä eteenpäin. Keskustelu on aina ainoa keino saada toivottuja muutoksia aikaan, jos jotain hölmöilyä on päässyt tapahtumaan.
Siis ennen kaikkea: puhetta ja puhetta. Tietysti vanhemman täytyy olla hyvässä hapessa ja yrittää hillitä jotenkin tunteitaan. Äänenvoimakkuus voi nousta helposti puolin ja toisin niin, että ikkunat helisee. Kun tilanne on rauhoittunut, asian voi käydä uudelleen lävitse.
Anteeksi pyytäminen on tärkeää. Olemmehan kuitenkin inhimillisiä omien lastemme edessä. Lapsen on tärkeää nähdä, että aikuisetkin tekevät virheitä, jotka eivät ole kuitenkaan peruuttamattomia. Lapsella pitää säilyä ”lupa” tehdä virheitä. Jos jokaisesta epäonnistumisesta tai virheestä seuraa aina huutoa ja jonkinlaista aggressiota, se tuo helposti pelotteen ja niistä virheistä ei sitten enää kerrota. Sen jälkeen lapset alkavat ehkä liikaa kontrolloida omia tekemisiään.
Perheen pitää olla voimavara kaikille sen jäsenille.
