Elämme kovien sanojen jakautuneessa maailmassa, elämme kovien puheiden aikaa.
Asiantuntijat sanovat: Ukrainan on pakko voittaa tämä sota, muuten meidänkin voi käydä huonosti.
Se on varmaan totta. Mutta eikö ole kohtuutonta, jos meidän roolimme tässä kauheassa näytelmässä on lähettää sotamateriaalia kuoleman kentille, mutta Ukrainan rooli on lähettää miehiä kuolemaan myös meidän puolestamme?
Asiantuntijat sanovat: Ukrainaa pitää auttaa, mutta se on tehtävä niin, ettei sota laajene.
Emmekö me kuitenkin tosiasiassa koko ajan laajenna sotaa tai ainakin edistä sodan jatkumista varustamalla ja varustautumalla?
Poliitikot sanovat: Venäjä on hyökkäyksellään tuominnut itsensä paitsioon, ja siellä se on pidettävä, ikuisesti. Venäjä ei saa enää koskaan nousta siitä alennustilasta, johon se on itsensä ajanut!
Millaista tulevaisuutta me näin ajatellessamme ja toimiessamme rakennamme itsellemme ja lapsillemme, millaista naapuruutta ja yhteistä maailmaa?
Mihin on unohtunut RAUHA?
Onko se vain pehmoisten haihattelijoiden käyttämä sana, jonka päälle tämän päivän kovat asiantuntijat vetävät paksut henkselit aseteollisuuden edustajien taputtaessa käsiään heidän selkänsä takana. Heille on tiedossa paljon töitä pitkiksi ajoiksi.
Minun on ikävä sitä Suomea, joka vielä taannoin haki maailman pakolaisleireiltä myös kaikkein avuttomimpia, sairaita, vammaisia. ”Tässä maassa on tapana pitää huolta myös niistä, jotka eivät siihen itse kykene”, me sanoimme silloin ihmettelijöille.
Minun on ikävä sitä Suomea, jossa sanottiin, ettei ole okein, jos me hyväksymme tänne vain korkean ammattitaidon omaavia maahanmuuttajia täyttämään työvoimapulaamme.
Eikä sekään ole oikein, jos me kutsumme kehittyvien maiden lahjakkaimpia yliopisto-opiskelijoita korkeakouluihimme, ja sitten kun he ovat valmistuneet, houkuttelemme heidät jäämään tänne töihin, paremmille ansioille, sen sijaan, että kannustaisimme heitä palaamaan kotiin rakentamaan omaa köyhää maatansa.
Oli muuan saksalainen Dietrich, joka ei voinut sulautua oman aikansa ja ympäristönsä yleiseen mielipiteeseen silloin kun hänen maansa mahtava johtaja johti omaa kansaansa harhaan.
Kuolemansellissään hän kirjoitti nämä säkeet, tämän rukouksen: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”
Toisen maailman ääni ja uusi virsi…? Missä ja millainen on tänään se toisen maailman ääni, jonka nyt toivoisi vahvistuvan, jotta emme tulisi sokeiksi ja kuuroiksi niille asioille, joita emme saa hyväksyä?
Millainen on se uusi virsi, johon yhtymällä löydämme taas tien toistemme luo? Löytyykö sen toisen maailman ääni ja sen uuden virren sävel meidän kirkoistamme ja seurakunnistamme? Tuleeko joku muistuttaneeksi, että myös lännessä on ollut suuruudenhulluja johtajia?
Eikö sanoma oman pojan kuolemasta rintamalla tunnu yhtä kauhealta venäläisen kuin ukrainalaisen äidin sydämessä?
Jaksammeko kaiken tämän pauhun ja kaaoksen keskellä sitkeästi rukoilla rauhan puolesta, nähdä vaivaa kuin taitava diplomaatti, kärsivällisesti ja sitoutuneesti, sekä julkisesti että julkisuudelta salassa, tosiasioista välittämättä, sodan yhä riehuessa?
Jeesus kohtasi Sykarin kaivolla naisen, joka ei uskonasioista paljon ymmärtänyt, mutta joka Jeesuksen kohtaamisen jälkeen tuli sysänneeksi liikkeelle muutoksen koko asuinyhteisössään. Näin Jeesus rohkaisi tuota mitätöntä naista: ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo.”
Tällaisena aikana on vaikea tavoittaa Jumalan katsetta. Hän tuntuu olevan jossakin kaukana. Jeesus lupasi kuitenkin tämän maailman hyvästellessään, ettei hän jätä meitä yksin.
Rauhasta hän sanoi näin: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.” Ja hän jatkaa: ”Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
Mistä tunnistaa oikean rukoilijan, hänet, joka rukoilee hengessä ja totuudessa? Ei suinkaan siitä, että hän on synkkä ja totinen, koska tosiasiat ovat tosiasioita. Hänet tunnistaa katseen toiveikkuudesta, sillä hän on kääntynyt sen Jumalan puoleen, joka ennenkin on tehnyt mahdottomasta mahdollista.
Dietrichin vankisellistä kuulemme hiljaisen, mutta tyynen ja luottavaisen rukouksen: ”Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.Jää keskellemme, Kristus, rauha suo.”
Siihen on hyvä yhtyä.
ANTERO HONKKILA
