Katselin televisiosta Tour de Skitä. Viimeisen päälle treenanneet ja kuntonsa oikein ajoittaa yrittäneet hiihtäjäammattilaiset kilpailivat toisiaan ja kelloa vastaan. Välillä näkyi ruudun kulmassa nopeusnäyttö, jonka mukaan hiihtäjien vauhti alamäessä oli ajoittain yli 60 kilometriä tunnissa. Hurjaa on kyyti kapeilla muovisuikaleilla. Eikö tuollaisessa vauhdissa pitäisi olla jo vähintään kypärä päässä?
Kaikista ei tule menestyviä kilpaurheilijoita millään konstilla. Jotta nykyisessä huippu-urheilun maailmassa pärjäisi, pitää olla lahjakkuutta, joka sopii valittuun lajiin ja pitää jaksaa treenata kurinalaisesti. Lisäksi jostain täytyy saada rahaa. Parhaat tienaavat hyvin. En tiedä, minkälaisia rahoja urheilun parissa liikkuu huipun alapuolella, mutta kaiketi jonkinlaisia, koska kilpaurheilua runsaasti ja monipuolisesti pystytään harrastamaan. Suurin osa urheilua tosissaankin treenaavista ei koskaan sijoitu kärkisijoille. Näille koskaan terävimpään kärkeen pääsemättömille nostan hattua, sillä jos heitä ei olisi, ei olisi kisojakaan, eikä niin ollen mitään seurattavaa meille penkkiurheilijoille.
Monet kilpaurheilulajit ovat kehittyneet arkiliikunnasta. Hiihtäminen on alussa ollut vain keino kulkea tiettömiä taipaleita ja siirtyä paikasta toiseen. Se on syntynyt alun perin ihan tarpeesta. Ensin olivat lyly ja kalhu. Siitä se vähitellen on kehittynyt kilpailulajiksi, niin kuin lähes kaikki muutkin alun perin arkiset liikkumismuodot, mitä kuvitella saattaa.
Kun hiihtämisessä alettiin järjestää kunnon kisoja, tuli välinekehitykseen vauhtia. Puusukset on jo vuosikymmeniä sitten korvattu muovisuksilla. Ovathan ne kevyitä ja hyviä käyttää, mutta umpihankeen niillä ei kannata mennä. Uppoavat maahan asti. Niille täytyy olla ainakin moottorikelkalla ajettu ura. Usein vaaditaan leveä kova baana vapaan hiihtotavan harrastajille.
En oikein ymmärrä sitä, että kuntoliikunnassakin pitää päästä mahdollisimman helposti ja kevyesti etenemään mahdollisimman pitkä matka. Mihin niitä kilometrejä kerätään? Minä hiihtäisin mieluummin metsässä umpihangessa leveillä suksilla luontoa katsellen ja kuunnellen kuin ruuhkaisella valmisladulla pikahiihtäjiä väistellen. Pitääkö kaikki olla koko ajan suorittamista?
Omassa nuoruudessani lasten ja nuortenkin talvinen liikuntamuoto oli hiihto. Kilpaileminen oli vähäistä, mutta laskettelimme ja hiihdimme maastossa. Mukavina ovat jääneet mieleen iltamyöhän kuutamohiihtelyt. Usein niihin sisältyi nuotion polttamista metsässä. Sitä tunnelmaa ei voi tavoittaa missään muualla. Muutaman asteen pakkanen, ympärillä lumiset kuuset, yllä tähtitaivas, kaveriporukka istumassa suksien tai havujen päällä nuotion valopiirissä. Kamppeet siinä kyllä kastuivat, mutta kuivuivat ne taas seuraavaan päivään.
Muistan menneisyydestä sellaisia hiihtäjäsuuruuksia kuin Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta ja Siiri ”Äitee” Rantanen. Heidän kuntopohjansa oli hankittu töitä tekemällä eikä heillä ollut läheskään nykyisen kaltaista tukiorganisaatiota ulkomaille suuntautuneilla kilpailumatkoilla. He eivät kaiketi olleet hiihtoammattilaisia, mutta lujasti lajiinsa sitoutuneita harrastajia.
Menneitä ei kannata haikailla, mutta toivon, että liikunnassa säilyisi ilo. Ei viitsitä kuntoladulla polttaa päreitä, jos edellä etenee joku hitaammalla vauhdilla eikä anna heti latua.
ARMI SAARELA
