Vuoden urheilija valittiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1947. Vuosien varrella vuoden parhaan urheilijan valinnassa on riittänyt aina jälkipyykkiä, koska valintakriteereistä on niin paljon erilaisia mielipiteitä. Niistä on vaikea päästä yksimielisyyteen.
Usein onkin ehdotettu, että yleisö suorittaisi parhaan urheilijan valinnan. Hyviä ehdokkaita riittää jälleen. Iivo Niskanen, Topi Raitanen, Venla Harju, Kalle Rovanperä, Wilma Murto ja niin edelleen.
Markkasen Laurikin suorastaan loistaa yksilönä joukkueessaan. Tämmöistä ei suomalaisessa koripalloilussa ole ennen nähty. Hyviä ehdokkaita on siis paljon. Näin ei ole ollut joka vuosi. Urheilutoimittajilla on siis runsauden pula.
Vuoden urheilijaksi valitaan yleensä olympiavoittaja tai maailmanmestari. Täysin ymmärrettävää. Hieno suoritus siivittää tietä vuoden urheilijaksi.
Itse mietin pitkään, kuka mielestäni voisi olla oma suosikkini vuoden urheilijaksi. Päädyin ajattelemaan enemmänkin urheilijan suoritusta juuri siinä kilpailutilanteessa kuin itse saavutusta. Vuoden urheilisuoritusta kun ei suoraan palkita.
Minuun vaikutti syvästi Wilma Murron suoritukset viime kesän yleisurheilun EM- kisoissa. Viime kesän MM-kisat menivät Wilmalta ehkä hiukan alakanttiin, siis ehkä. Mutta mitä tapahtuikaan sitten EM- kisoissa? Häikäisevä suoritus. Wilma rehellisesti sanoen laskettiin kisoissa juuri ja juuri mitaliehdokkaaksi onnistuessaan. Vaan miten kävikään. Wilma nousi laaksosta vuorelle niin että heilahti. Hänen suorituksensa vain parani, mitä korkeammalle rimaa nostettiin. Kilpasiskoja putosi kisasta kuin kanoja orrelta yhtenään, ja mitä teki Wilma? Tiukensi vaan otettaan seipäästä.
Olin aivan varma, että kun seiväsmitali varmistui niin Wilman jännitys laukeaa ja kuten yleensä, keskittyminen herpaantuu ja aletaan ottamaan vastaan onnitteluja saavutetusta mitalista. Hurmokseen päässyt kylmähermoinen Wilma nostikin vaan rimaa, ylitti korkeudet upeasti ja takoi taululle vielä uudet Suomen ennätyslukemat. Hänen kylmäpäinen tekemisensä palkittiin huikaisevalla tavalla. Harvoin tämmöistä esitystä saa katsella. Kilpasiskot eivät uskoneet näkemäänsä vaan kannustivat Wilmaa, unohtaen melkein oman kisansa.
Jo vuoden yleisurheilijaa valittaessa Wilma Murto on tiukalla, vastassa on kova ja myös upean saavutuksen tehnyt Topi Raitanen. Eipä ole siis helppo olla tekemässä valintaa urheilutoimittajan pöksyissä. Olisikohan parempi antaa siis kansan valita.
Mites se kuuluisa lause menikään: ”Kyllä kansa tietää ”
