Meni useampi vuosi niin, että en olisi pystynyt todistamaan virallisesti olevani minä. Ei olisi auttanut, vaikka olisin esittänyt passin, ajokortin ja KELA-kortin tai marssittanut paikalle pari minut lapsesta asti tuntenutta ihmistä. Passini oli vanhentunut vuonna 2017, henkilökorttia en ole hankkinut ja muut konstit eivät kerta kaikkiaan kelpaa.
Ei se minua paljon häirinnyt, mutta pikkuhiljaa alkoi ajatteluttaa, että jospa tulee pankkiin asiaa tai jotain muuta, mihin vaaditaan virallinen henkilöllisyystodistus. Minusta kyllä passi saisi kelvata henkilöllisyystodistuksena vanhennuttuaankin, edes kymmenen vuotta. Ainakin omasta vuonna 2017 vanhentuneen passini kuvasta olisin vielä täysin tunnistettavissa. Vaikka sitä ei voisi käyttää matkustusasiakirjana, niin ainakin sillä pitäisi pystyä todistamaan henkilöllisyytensä. Tuntuu lähes koomiselta, että pankki ei voisi hyväksyä passia, joka olisi vanhentunut vaikkapa viikkoa aikaisemmin. Henkilökortinkin viiden vuoden kelpoisuusaika tuntuu lähinnä rahastukselta.
Viime keväänä passien jonotuksista puhuttiin ja sen verran se häiritsi, että puhuin isännän kanssani Kuva-Katiin passikuvausta varten. Hänelläkään ei ollut ajokorttia virallisempaa henkilöllisyystodistusta. Kuvat otettiin ja lähetettiin sähköisesti jonnekin netin syövereihin, mistä ne kuulemma saataisiin napattua uusiin asiakirjoihin, kunhan pitäisimme saamamme tunnukset tallessa ja täyttäisimme vaaditut lomakkeet netissä. Kuvat olisivat käytettävissä puoli vuotta. Asia oli näin pantu vireille ja olo oli taas melkein ihmismäinen.
Muutaman kerran kesän mittaan tarkistin poliisin jonotustilannetta. Tampereella oli aina vaan jonoa. Kangasalta tai Ikaalisista olisi kuulemma saanut asiakirjat nopeammin, mutta kauemmas lähteminen ei innostanut.
Syksyn edetessä nettiin tallennetut kuvamme uhkasivat vanhentua. Lopulta lokakuun lopussa lähdimme hoitamaan asiaa Tampereen poliisilaitokselle. Ei ollut tietoa, kuinka kauan joutuisimme jonottamaan, mutta ehkä tunteja kuitenkin. Koska pysäköinti Tampereen keskustassa maksaa maltaita, lähdimme retkellemme ympäristöystävällisesti bussilla. Sillä kun pääsee sopivasti Sorin aukiolle poliisiaseman viereen.
Tiesimme, että ovet avataan kello 8. Suunnitelma oli, että kun olemme ajoissa paikalla, pääsemme käsittelyyn ilman kovin pitkää odotusaikaa. Jonossa ennen meitä oli 11 ihmistä, kun tulimme paikalle kello 7.40. Jonon puheensorinasta saattoi päätellä, että suurin osa jonottajista ei ollut äidinkieleltään suomalaisia. Kahdeksalta pääsimme sisälle ja jonottamaan ilmoittautumisluukulle. Vuorollamme meidät sitten kutsuttiin kyselykoppiin, jossa henkilökohtaisia asioita utelemalla päädyttiin siihen, että olimme ne jotka väitimme olevamme. Annoimme sormenjälkemme ja lähdimme kaikkiaan noin puolitoista tuntia poliisiasemalla vietettyämme kotiin odottamaan tietoa, että uudet asiakirjamme olisivat noudettavissa R-kioskilta.
Siinäkin oli vielä mutka. Itse emme voineet asiakirjojamme noutaa. Teimme eräälle virallisen henkilötodistuksen jo omistavalle tutullemme valtakirjat asiakirjojemme noutamista varten. Hänkin joutui kuulemma vielä täyttämään R-kioskilla jonkin lomakkeen, ennen kuin sai kallisarvoiset uudet henkilöllisyysasiakirjamme sisältävät kirjekuoret haltuunsa. Monimutkaista siis oli, mutta nyt olemme viisi vuotta taas ihmisten kirjoissa. Helpotus ja huokaus.
ARMI SAARELA
Kommentointi on suljettu.