Heikki Lehtinen syntyi talvisotavuonna maatilalla Ylöjärven Kyöstilässä ja tuli tunnetuksi Tampereen kaupungin liikennelaitoksen toimitusjohtajana.
Isäni, liikenneneuvos Heikki Lehtinen (13.1.1939–23.11.2022), oli luonteeltaan vastuuntuntoinen, avulias ja huolehtivainen, eikä hänen persoonansa muuttunut loppua kohden lainkaan. Vielä muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän kyseli sairaalassa, oliko kukat varmasti kasteltu ja laskut maksettu. Hän myös muisteli, miten luokkatoveri Rellusta oli luonnehtinut häntä aikoinaan hartevaksi hongaksi – meidän molempien mielestä varsin osuvasti.
Isä syntyi juuri ennen toista maailmansotaa Ylöjärven Kyöstilään maalaistaloon, jonka hänen vaarinsa oli ostanut halkokaupparahoillaan. Heikillä oli yhteensä viisi sisarusta.
Heikki jatkoi läheisestä Mutalan kansakoulusta opiskelemaan oppikouluun Tampereen lyseoon eli poikakoulu Relluun ja sieltä Tampereen yliopistoon. Yliopistossa Heikki kirjoitti kaksi eri gradua ja valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi.
Isä teki nuorena erilaisia hanttihommia esimerkiksi Ylöjärven yhteiskoulun työmaalla, mutta ensimmäisen ”kunnon” työpaikkansa hän sai 1960-luvulla Kokemäen Räisälän kansanopiston rehtorina. Tällä komennuksella syntyi veljeni Juhana vuonna 1969.
Vuonna 1975 synnyin minä, kun perheemme oli muuttanut Lahteen ja isä oli valittu seurakunnan hallintojohtajaksi. Takaisin Tampereelle muutimme, kun olin noin kolmevuotias ja isästä tuli Tampereen liikennelaitoksen toimitusjohtaja. Siinä virassa hän työskenteli eläkeikäänsä asti.
Noin vuosi eläkkeelle jäämisensä jälkeen Heikki palkattiin vielä ratikkakonsultiksi. Ratikka ei tuolloin vielä toteutunut, mutta Heikin elinaikana kuitenkin. Isä pääsi kokeilemaan ratikkaa Rellun luokkakokouksessa, joka järjestettiin isän kotona Pyynikillä.
Isä oli pidetty työssään. Tai siltä se ainakin vaikutti. Pistin monesti merkille, kuinka ystävällisiä työkaverit Heikille olivat ja miten häneltä kyseltiin jatkuvasti, oliko hän varmasti saanut riittävästi kahvia – tämä oli seikka, jota jaksoin aina ihmetellä.
Isä oli usein kohtelias ja huomaavainen ja tervehti kaikkia. Hän oli mukana lukuisissa yhdistyksissä ja järjestöissä, kuten Rotareissa, joissa hän kävi lähes kuolemaansa saakka.
Heikin kanssa oli mielenkiintoista kävellä kaupungilla. Isä moikkaili jatkuvasti ympärilleen, minkä jälkeen hän kertoi aina minulle, kuka kukin oli. Luulen, että nämä piirteet tekivät isästä suositun, mikä kenties edesauttoi sitä, että vuosituhannen vaihteessa hänestä tehtiin liikenneneuvos.
Isä menestyi työelämässä, mutta yksityiselämässä hänellä oli myös murheita. Veljeni Juhana kuoli vuonna 1998 ja äitini Riitta-Leena sairasteli paljon. Isä toimi äidin omaishoitajana vuoteen 2020 asti, jolloin äiti kuoli.
Isä itse kärsi verisairaudesta, mutta sai onneksi elää pitkään melko omatoimista elämää. Hän kävi ukkojumpassa, munkilla Pyynikin näkötornilla ja harrasti metsätöitä. Isällä oli Kyöstilässä mökki, joka oli hänelle hyvin tärkeä. Kun isä sairasti loppuaikoina kotona, hänen puhelimensa soi usein.
Kun isä menehtyi ja ilmoitin siitä ihmisille, sain vastaukseksi paitsi osanottoja, myös luonnehdintoja isästä. Niiden mukaan Heikki oli ollut muun muassa ystävällinen ja ihana ihminen. Viestit, isän saamat puhelinsoitot ja vierailut ilahduttivat minua. Niistä tiesin, että isällä oli ollut hyviä ihmisiä mukanaan ihan loppuun saakka.
IIRIA LEHTINEN
