Seurakuntavaalien myötä saatiin uutta säpinää Ylöjärven seurakunnan kirkkovaltuustoon, kun melkein puolet valtuutetuista vaihtui. Mukaan valtuustoon saatiin myös nuorta intoa, mikä on aina hieno asia.
Vaalien äänestysprosentti jäi kuitenkin taas kovin alhaiseksi. Trendi on sama koko Suomessa. Kun vain alle 13 prosenttia äänioikeutetuista jaksaa vääntäytyä vaaliuurnille, herää kysymys, mistä laiska äänestysinto johtuu.
Edelleen kuitenkin merkittävä osa suomalaisista rahoittaa kuukaudesta toiseen kirkon toimintaa. Luulisi siis kiinnostavan, mihin kaikki rahat käytetään.
On selvää, että kirkolla on yhä keskeinen paikka ihmisten elämän eri käänteissä, mutta silti oikein mikään ei kannusta ihmisiä äänestämään. On toki huomattava, että seurakunnan parissa aktiivisesti toimivia ihmisiä on vähän verrattuna harvakseltaan toimintaan osallistuviin. Tapakristyttyjä on paljon ja he eivät välttämättä ole kiinnostuneet kirkon päätöksenteosta.
Voisiko vähäinen kiinnostus seurakuntavaaleja johtua siitä, etteivät äänestäjät tiedä, mihin heidän äänensä vaikuttavat. Kirkon demokratia on melkoinen vyyhti, jonka avaaminen suurelle yleisölle ei ole ihan yksinkertaista. On erilaisia vaiheita päätöksentekoprosessissa, on valiokuntatyöskentelyä, on erilaisia määräenemmistösääntöjä ja niin edelleen.
Tilannetta ei helpota myöskään se, että ehdokkaista on kohtalaisen vaikea löytää tietoa. Toki tämä on ymmärrettävää, kun seurakuntavaaleissa ehdokkaiden vaalibudjetit ovat varsin niukkoja verrattuna esimerkiksi kuntavaaleihin.
Vai onko vain myönnettävä, että näinä aikoina muut asiat ovat ihmisten elämässä tärkeämpiä kuin hengelliset ja uskonnolliset aiheet? No ehkä tämä katsontakanta voi vielä ajansaatossa muuttua ja vielä joku kaunis päivä seurakuntavaalit kiinnostavat suurta yleisöä.
