”Mä mistä löytäisin sen hoitajan, joka mua hoitelee. Antaa lääkkeet, ruuan, juttelee ja kuivat jalat voitelee?”
Ukrainan sota, sähkön hinta ja hoitajapula. Siinä jokapäiväisten uutisten mitalikolmikko.
Hoitajapula on muodostunut nyt todelliseksi ongelmaksi ja koronapandemian aiheuttama kriisitilanne sinetöi tämän uhkan todeksi. Suomessa on huutava pula hoitohenkilökunnasta. Pula horjuttaa koko terveydenhoidon tulevaisuutta ja meidän hyvinvointivaltiota ja sen seuraukset näkyvät nyt jo kansalaisten arjessa.
Monet hoitajat ovat vaihtaneet tai ovat vaihtamassa töihin eri alalle. Osa hoitajista on myös siirtynyt ulkomaille paremman palkan perässä. Sairaanhoitajaopiskelijoiden määrät ovat romahtaneet. Hoiva-ala ei ole enää kutsumusammatti niin kuin se on ollut monelle aikoinaan. Tyttäret eivät kulje äidin viitoittamaa polkua hoiva-alalle. Koulunpenkille ei saada riittävästi opiskelijoita.
Nyt ammattiliitotTehy ja Super uhkaavat jo toista kertaa joukkoirtisanomisilla. Hoitajien palkkauksen tasoa ei ole pystytty nostamaan lupauksista huolimatta. Työilmapiiri ei tunnu olevan enää missään kannustava. Jatkuva kiire ja väsymys rasittaa hoiva-alan henkilöstöä. Vanhusten kotihoito suorastaan huutaa auttavia käsiä. Työlistoja tehdään sijaisten varaan, kun osaston omat hoitajat eivät riitä, mutta mistä ne sijaiset otetaan? Sanotaan, että nyt on työntekijöiden markkinat, mutta missä ne työntekijät ovat?
Alikersantti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa ”kaik on mänt”.
Ehkä tuollaiseen epätoivoon ei ole vielä syytä langeta, mutta kyllä hoitajapula on todella vakava asia, eikä tunnelin päässä näy juurikaan valoa, eikä näy nopeaa ratkaisuakaan. Eihän ihmisiä hoitajakouluun ja hoivatyöhön pakottaa voi.
Työkaverini sanoi, että ”pari sukupolvea suomalaisia on kasvatettu periaatteella ’voit tehdä mitä vain haluat ja tärkeintä on aina, miltä sinusta itsestäsi tuntuu’. Eivät tavalliset työt jaksa silloin montaa viikkoa kiinnostaa. Paha mieli tulee helposti. Kaikki haluaisivat olla turhia somejulkkiksia, jääkiekkoilijoita tai edes juontajia.
Hoitoalan vetovoimaisuutta olisi ehdottomasti lisättävä niiden loppujenkin hoitajien pitämiseksi hoiva-alalla. Se ei kuitenkaan onnistu pelkällä sanahelinällä, vaan arvostus alaa kohtaan on näyttävä kunnollisena palkkauksena.
Kansantaiteilija Irwin Goodman taisi tietää tämän asian jo 1960-luvulla, kun lauloi ”raha ratkaisee”. Yleensä siinä käy niin, että sairaanhoitajien työn merkitys ja arvostus nousee kattoon vasta siinä vaiheessa, kun joutuu itse potilaaksi.
