Olin kustantamon kirjajuhlissa. Ne oli äreät kemut, viisisataa ihmistä ja tunnelma ja lämpömittarin elohopea katossa.
Minua lähestyi heti alkumaljojen aikana ihminen, joka esitteli itsensä ja kertoi sitten lukeneensa esikoiskirjani ainakin 25 kertaa. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen. ”Siulla ei ole kaikki ihan hyvin”, sain sanottua.
Kysyin, onko hän itse kirjoittanut jotain ja hän kertoi kirjoittaneensa Korvapuustikesä -nimisen kirjan. Seuraan todella huonosti kirjaskeneä, mutta tuon kirjan nimen muistin. Se keikkuu nimittäin Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listalla kotimaisen kaunon äänikirjojen sijalla viisi. Minun viimeisin teokseni on onnistunut kiipeämään kymmenenneksi samalla listalla.
Tästä hyvästä aloin sitten tietysti kanssakirjailijaa kovasti kehua. Ja sitten näin sen. Sen ilmeen, joka kuvastaa puhdasta kauhua kehutuksi tulemisesta. Sen, kun pitäisi vain sanoa ”kiitos”, mutta sen sijaan kokee kauheaa tarvetta rientää selittämään, että oma aikaansaannos ei ole kovin kummoinen ja syntyikin itseasiassa vähän vahingossa.
Joukkoomme liittyi vielä kolmas huijarisyndroomasta kärsivä kirjailija. Seisoskelimme siellä mekoissamme skumppaa siemaillen ja vilkuilimme ympärillemme. Kaikilla oli sellainen olo, että onpa jännää, kun on päässyt soluttautumaan tänne oikeiden kirjailijoiden joukkoon. Miten onkin, ettei kukaan tajua, että minä olen vain ihan tavallinen ihminen?
Mietin, että tuntuuko kaikista tuollaisissa juhlissa samalta? Kuinka monta kirjaa ihmisen pitää julkaista ja miten hyvin niiden pitää menestyä ennen kuin tulee sellainen olo, että minä olen kirjailija, ja nämä juhlat ovat minunlaisiani varten?
Entä missä vaiheessa pystyt ottamaan teksteistäsi kehuja vastaan ilman, että jostain ryömii limainen pieni häpeä. Koska eihän se teksti nyt kummoinen ole. Miksi tuo kuvittelee, että se oli jotenkin erityisen hyvä? Mikä tuota ihmistä vaivaa? Pitääkö minun esittää tässä jotenkin mukana, että se teksti oli hyvä? Pitääkö kiittää kehuista?
Kävimme illan aikana mitä hienoimpia vertaistuellisia keskusteluja niin kirjoittamisesta itsestään, kuin tästä kirjailijana olemisen vaikeudesta. Vaikeinta on sanoa ”kiitos”. Teimme harjoituksia ryhmässä. Ei lähtenyt vieläkään oikein sujumaan. Yhteistuumin totesimme, että ”siulla ei ole kaikki ihan hyvin” ei kuitenkaan ole ammattimainen tapa kohdata kehuja, ja että siitä pitäisi nyt heti opetella eroon.
Uskon, että tämä sama ilmiö vaivaa kirjoittajien lisäksi muidenkin alojen osaajia. Kun sitä omaa tekelettä ei vain ole kovin helppoa objektiivisesti arvioida. Itse rakastan lukea hyviä tekstejä. Ja jos joku kirjoittaa sellaisia, kohdistan tietenkin häneen kunnioitusta ja ihailua. Kun sen jälkeen katsoo sitä itse tekemäänsä ja omissa silmissä jo puhkikulunutta tekstiänsä, se ei näytä miltään. Tai voi näyttää korkeintaan rupiselta.
Ehkä ei pitäisi luottaa omaan arvioonsa, vaan siihen, mitä ulkomaailma tarjoaa. Pitäisi sanoa ”kiitos” ja mennä eteenpäin. Jatkan harjoittelua.
