Monet meistä eivät ole edes kovin tietoisia omasta luovuudestaan. Usein luovuuden ”ulostuloon” tarvitaan elämässä jokin laukaiseva tekijä. Itse rakastan kulkea pitkin totuttuja kaavoja, ja hyvin usein uusiin toimintatapoihin liittyy siksi jonkin asteista epämukavuutta. Mutta sitten, kun tapahtuu jotain, mikä vaatii itseäni toimimaan toisin kuin aiemmin tai keksimään uusia ideoita, saa luova mieleni valtavan sysäyksen.
Luovuus liitetään herkästi esimerkiksi juuri taiteellisuuteen tai käden taitoihin. Luovuutta on myös erilaiset sisustussuunnittelut niin kodin sisällä kuin ulkonakin.
Itsekin aikoinani kirjoituskursseilla odotin hiukan pelonsekaisin tuntein niihin luoviin valmennusmenetelmiin liittyvää jaksoa. ”Tämä ei ole kyllä yhtään minun juttuni, sillä enhän minä ole lainkaan luova”, ajattelin. Koulutuspäivien aikana tehtyjen harjoitusten avulla huomasin kuitenkin, että luovuuteni ”asuu kädessä”. Sanat ja kirjoittaminen ovat jollakin tapaa luovuuteni muoto.
Suurin este luovuudelleni olikin pelko. Virheiden pelko oli yksi suurimpia esteitä luovuudelle ja uuden oppimiselle. Oivalsin, että pelon pitäminen poissa omasta luovasta ympäristöstäni oli sinänsä juuri se tärkein taito.
Luovan työni näkökulmasta oli tärkeintä pystyä jättämään kritiikki luovan prosessin ulkopuolelle ja ensin sanoinkin kaikelle ”kyllä” – myös niille aivan omille pähkähulluilta tuntuville ideoilleni. Sillä kriittisen tarkastelun paikka tulee sitten aikanaan. Ensin oli paljon helpompaa tyrmätä hullulta kuulostava ideani suoralta kädeltä kuin, että lähdinkin leikkiin mukaan ajatuksella ”mitä jos?”, ja kehittämään sitä hullulta tuntuvaa ideaa eteenpäin.
Hyville oivalluksille on tyypillistä se, että ne ovat niin arkisia. Usein niitä ei osatakaan pitää luovuutena. Kun ratkon puolisoni kanssa sanaristikoita niin hän näppärästi oivaltaa ja lähes poikkeuksetta ratkaisee ristikon minua nopeammin. Harmittaahan se, minä kun olen luullut olevani meistä se luovempi.
Pidin aikoinani psykiatrisessa sairaalassa, jossa työskentelen, teini-ikäisille kirjoituspiiriä. Ajattelin, että mitähän tästä mahtaa tulla ja alkutunnit olivatkin lähinnä herättelyä ja yritystä saada nämä neljä nuorta keskittymään luovaan kirjoittamiseen.
Kerran vein tunnille neljä esinettä, yhden esineen jokaisesta vuodenajastamme. Tehtävänä oli, että jokainen kirjoittaa siitä, miten esine liittyy kyseiseen vuodenaikaan. Ajattelin, että riitahan tästä taitaa syntyä, koska kaikki haluavat tietenkin saman esineen, mistä kirjoittaa. Olin väärässä. Nuoret lyöttäytyivätkin yhdessä pöydän ääreen, keskustelivat ja kirjoittivat yhdessä upean tarinan, jossa jokaiseen vuodenaikaan liittyvä esine kulki koko vuoden jokaisen nuoren omassa tarinassa mukana.
Hämmästyin ja liikutuin. Se tarina oli niin hyvä. Tuon kerran jälkeen tuo ryhmä niin sanotusti puhkesi kukkaan ja nuoret olivat jatkossa hyvinkin tuotteliaita. Luovuus tarvitsee vain paikan, ajan, motivaation ja halun kokeilla omia rajojaan.
