Vuosikymmenien aikana niin tutuksi ja rakkaaksi tulleesta Tallinnan Pyhän Hengen kirkon alttarista puuttuu jotakin. Jotakin aivan keskeistä! Missä on Maria? Onneksi vain parin korttelin päässä. Voorimehe kadulla sijaitsevassa Kanut -konservointikeskuksessa. Hän makaa pöydällä konservaattori Kristina Aasin taitavien käsien alla, hoitoa saamassa.
Vuonna 1483 päivätyssä kirjeessä kuuluisa lybeckiläinen kuvanveistäjä Bernt Notke huomauttaa Tallinnan kaupungin raatimiehille, että nämä eivät vieläkään ole suorittaneet hänelle koko sovittua summaa Pyhän Hengen kirkon alttariteoksesta. Tämä kirje todistaa, että tuo kirkko on siis viimeistään vuonna 1473 seissyt nykyisellä paikallaan.
Silloisen tavan mukaan kuvanveistäjät ja maalarit sijoittivat usein kirkollisiin taideteoksiinsa tuttuja kasvoja. Pietari saattoi olla jonkun raatiherran ja Elisabet suuren lahjoittajan vaimon näköinen. Näin taisi olla myös Tallinnassa. Olisi hauska tietää, ketä kaupungin merkkihenkilöä Maria on mahtanut näöltään muistuttaa.
Kuluneiden yli 500 vuoden aikana veistosten ja maalausten täyttämä alttarikaappi ja sen neljä sivusiivekettä kokeneet yhtä ja toista. Alttarikynttilät ovat savuttaneet, kosteus ja kylmyys ovat vaatineet veronsa, harvakseltaan tehtyjen korjausten aikana kulloisetkin tekijät ovat jättäneet omat jälkensä. Maalikerroksia on kertynyt päällekkäin, korjauksia ja paikkauksia on tehty moneen paikkaan.
Tämänkertainen restaurointi on saanut tuekseen nykyajan laitteita ja menetelmiä, joista aikaisemmin ei osattu uneksiakaan. Tullivirasto tuli röntgenlaitteineen apuun tutkimaan esimerkiksi veistosten kiinnitysmekanismeja ja veistoksiin ajan mittaan tehtyjä korjauksia ja muutoksia. Infrapuna- ja ultraviolettikuvausten avulla on selvitetty eri vuosisatoina tehtyjen uudelleenmaalausten yksityiskohtia ja maalien koostumusta tai alttarin eri aikoina kokemia vaurioita ja niiden korjauksia. Niissä on selvinnyt esimerkiksi, että kun joku alkuperäinen kuva ei ole miellyttänyt myöhempää korjaajaa, hän on yksinkertaisesti peittänyt se maalin alle. Tarton yliopistossa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, ettei alttariveistoksia tehtykään puolalaisesta kuivatetusta tammesta. Ne on veistetty tuoreesta puusta, joka on kasvanut Lybeckin lähellä kasvaneessa tammimetsässä.
Nykyaikaa on sekin, että alttaria tutkittaessa suoritettiin 3 D-skannaukset. Notken mestariteokseen voi tulevaisuudessa tutustua digitaalisena versiona tulematta paikan päälle.
Neitsyt Maria – ehostettuna ehompi?
Vaatimattoman, melkeinpä ujon oloinen konservaattori Kristina Aas istuu työpöytänsä ääressä. Hänen edessään makaa rauhallisen oloisena vuosisatojen kuluessa kaiken nähnyt Maria. Konservaattorilla on pöydällä pienen pieni pensseli ja vielä pienempi skalpperi, leikkausveitsi, jollaista hän kertoo silmälääkärin käyttävän työssään. Millimetri millimetriltä hän poistaa maalikerroksia apunaan mikroskooppi, joka suurentaa kunkin korjattavan kohdan. Nyt on edetty pienen pieneltä osin niin paljon, että tiedetään kasvojen värin olleen alun perin hyvin vaaleat. Silmät ovat siniset.
Marian kaapu on lehtikullalla peitetty, mutta pahoin lohkeillut.
Sitten katseeni kiinnittyy Marian käsiin. Osa sormista on poikki, katkaistu?
En voi olla näkemättä näissä käsissä ristin juurella seisovan äidin hiljaista kärsimystä, tuskaa kaikesta siitä, mitä hänen lapsilleen tässä maailmassa lapsille tapahtuu.
–Niitä me emme korjaa, kertoo konservaattori. Se tuntuu minustakin oikealta.
Samalla minulle taitaa selvitä koko restauroinnin tarkoitus. Tässä ei yritetä tehdä Mariasta hyvän näköistä. Tässä ei ehosteta, panna punaa poskiin ja kynsiä kuntoon.
Tässä yritetään löytää se Maria, joka hän alun perin oli.
Monille kristisisarilleni ja -veljilleni tuo Maria on ikuinen neitsyt, tahraton, täydellinen, ikuisesti nuori ja kaunis.
Minua puhuttelee syvästi se, että konservaattorin työpöydältä syntisten ihmisten luokse kirkon alttariin jouluksi palaava Maria ei tule paikalleen taitavasti ehostettuna, nuorekkaana, viimeisteltynä. Tämä Maria kantaa vaurioituneilla käsillään tänään sekä Ukrainan että Venäjän vammautuneita ja kuolleita poikia ja tyttäriä. Niin hän on tehnyt aina, halki vuosisatojen.
Esimerkkinä meille.
Antero Honkkila
