Olen 77-vuotias Metsäkylässä omakotitalossa viimevuoteen asti asunut, kolmen nuoren aikuisen mummu. Koti oli hyvin rakas ja 42 asumisvuoden jälkeen myös tutuksi tullut. Elämän kiertokulun mukanaan tuomat realiteetit alkoivat kuitenkin muistutella miestäni ja minua siitä, että olisi syytä päästä helpompaan asumismuotoon lähemmäksi palveluja. Nyt kerrostalokoti Ylöjärven keskustassa tuntuu oikealta ja hyvältä.
Olen ulospäinsuuntautunut luonne. Tiedän ja hyväksyn sen, että jonain päivänä kuolen, mutta kaikki muut päivät ennen sitä haluaisin elää. Hakeuduin heti melkein viisikymmenvuotisen opiskelu- ja työputkeni päätyttyä Ylöjärven Eläkeläisten ryhmään ja olen kokenut sen omakseni. Kaikki ryhmän puitteissa tapahtuva toiminta, matkoineen, moninaisine kulttuuririentoineen ja oman aktiiviväen kesken pidettyine keskiviikkokerhoineen ovat kotiympyröideni lisäksi olleet tervetulleita ja antaneet sisältöä elämään. Yhteisömme rento, kaikenlaisista sitoumuksista vapaa, suvaitseva ilmapiiri on sopinut minulle hyvin.
Kerhoilupaikaksemme osoitettu Ylöjärven kaupungin Varikko Teollisuustie 24:ssä on julkisilla kulkuneuvoilla saavuttamattomissa. Kerhossa kävijöiden keskiikä on noin 80 vuotta. Harvalla, tuskin kenelläkään, siinä iässä useamman kilometrin matka onnistuu kävellen. Olemmekin täysin aina vain harvenevien autollisten kimppakyytien varassa päästäksemme voimaannuttavaan ja hyväntuuliseen seuraan vaihtamaan ajatuksiamme.
Viime syksynä elämämme kirkastui. Koronakaranteeni taukosi ja saimme taas luvan kokoontua keskiviikkoisin kerhoon. Puhelinyhteydet kuljettivat lisäksi ilosanomaa. Meille annettiin mahdollisuus kulkea kerhomatkamme kaupungin alueella liikennöivällä palveluautolla. Viidestä seitsemään yksin asuvaa eläkeikäistä otti kiitollisena mahdollisuuden vastaan. Minä yhtenä heistä.
Näin huonompijalkaisetkin pääsivät mukaan ystävällisen autonkuljettajan auttaessa kotiportilta kyytiin. Piskuisessa kerhotilassamme desibelit kohosivat ja kahvi maistui. Olimmehan taas pitkän tauon jälkeen päässeet kasvotusten ja kaikille oli kertynyt paljon asiaa.
Jäimme hyvän joulun ja uuden vuoden toivotusten saattelemina tauolle – joka ei sitten sovitusti loppunutkaan. Pandemia kiristi taas otettaan ja kerhotila sulkeutui määräämättömäksi ajaksi. Tilanteemme oli hyvin surullinen, kun kaikki sovittu peruuntui. Kaiken muun huolen ja pelon lisäksi kevättalvella alkoivat soida sotatorvet Euroopassa. Monen varsinkin 1920–1930-luvulla syntyneen omakohtaiset muistot Suomen kohtalon vuosista aktivoituivat ja lisäsivät tuskaa. Varsinkin yksin asuviin jatkuvat sotauutiset patosivat ahdistusta, kun niitä ei voinut edes kerhossa kenenkään vertaisensa kanssa jakaa.
Kevään merkkejä oli jo ilmassa kun seuraavan kerran saimme luvan kokoontua Varikolla. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Palveluauton käyttömahdollisuus ei enää koskisi Ylöjärven Eläkeläisten kerhossa käyvää ryhmää. Aiemmista aktiiveista lähes puolet on jäänyt kotiin. Korona jyllää edelleen ja lisäksi maailmalta kantautuvien uutisvirtojen sanoma ja sävy täyttävät mielemme kauhulla.
Surumme yksin neljän seinän sisälle jääneiden tilanteesta on myös suuri. Jos kaikki yhteydenpito vertaisiin ystäviin rajoittuu vain puhelinsoittoihin on vaarana, että nekin harvenevat ja loppuvat vähitellen kokonaan. Elämä ei kutsu enää ja toimintakyky on katkolla.
Onneksemme Suomessa ei joudu heitteille, yhteiskunta kyllä hoitaa.
Arja Mörsky
