Kuka muistaa vielä mustekynällä kirjoittamisen? Tarkoitan sitä irtoterällä varustettua puuvartista kynää, jota kastettiin mustepulloon. Sillä harjoiteltiin kaunokirjoitusta viivalliseen vihkoon ja sillä kirjoitettiin kansakoulussa ensimmäiset ainekirjoitukset. Aikaansaannos kuivattiin imupaperilla. Opettajalla oli pöydällään kadehdittavan hieno rullattava musteenkuivain, jolla hän kuivasi päiväkirjamerkinnät.
Olihan se musteen kanssa työskentely joskus vähän haastavaa. Jälki oli toisinaan aika suttuista. Silloin opeteltiin kaunista käsialaa. Saan vieläkin halutessani aikaan kohtuullisen hyvää vanhanaikaista kaunokirjoitusta, vaikka yleensä kuulemma harakanvarpaani ovat vaikeita tulkittavia.
Nykyihminen ei paljon kynää käyttele, en minäkään. Kerran viikossa kirjoitan käsin ostoslistan kauppareissua varten. Seinäalmanakkaan merkitsen asioita. Teen jonkin verran muistiinpanoja ja ristisanatehtäviä. Mutta mitään isompaa ei kynällä tule juuri kirjoiteltua. Joulukortteja ja ystävänpäiväkortteja vielä lähetellään, mutta siinä se sitten onkin. Kauppalistankin monet tekevät puhelimeen. Kirjeet olivat aikanaan tärkeitä yhteydenpitovälineitä, ajatellaan vaan vaikka sota-aikaa, mutta nyt kirjeenkirjoituskulttuuri on käytännössä kuollut. Viestintä tapahtuu sähköisesti, itsellänikin.
Tekstinkäsittelyohjelmat, jollaista itsekin juuri käytän, ovat mainioita. Kuka vain pystyy tuottamaan tekstiä suhteellisen helposti. Toisin oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Esimerkiksi Kalle Päätalo kirjoitteli ensin juttuja käsin, kunnes pystyi hankkimaan ensimmäisen kirjoituskoneensa. Kirjoituskoneella kirjoitettua ei ole kovin helppo muuttaa tai korjailla. Luin jostain Päätalon kuvailemana, kuinka hänen ensimmäisen kirjansa Ihmisiä telineillä käsikirjoitusliuskanippu muuttui vähemmän siistiksi, kun hän teki siihen muutoksia kustannustoimittajan ohjeiden mukaan. Nykytekniikalla homma olisi ollut melkoisesti helpompaa.
Olen vähän hämmästellen katsellut, kun olen nähnyt nykykoululaisten käsin kirjoitteluja. Kaunokirjoitusta ei enää ole. Kirjoitetaan jonkinlaista puolitekstausta. Pääasia tietysti on, että kuitenkin kirjoitetaan. Entä mitä tapahtuu lukutaidolle, rappeutuuko se, kun äänikirjojen kuuntelu lisääntyy vauhdilla. lähes kaikki oppinevat silti lukutaidon. Muistan kansakoulusta, kuinka lukemisen opettelu oli joillekin oikeasti vaikeaa. Silloin ei puhuttu lukihäiriöistä eikä annettu tukiopetusta. Jos ei oppinut lukemaan, oli tyhmä tai laiska tai molempia. Jotenkin piti silti selviytyä. Ilman lukutaitoa on nykypäivänä lähes mahdoton tulla toimeen. Ei voi lukea mitään painettua, ei tv:n tekstitystä, ei tienviittoja. Älypuhelimen käyttökin vaatii ainakin jonkinlaisen kirjainten ja numeroiden hallinnan.
Yleinen oppivelvollisuus täytti sata vuotta noin vuosi sitten. Aikaisemminkin oli jo perustettu kansakouluja ja luku- ja kirjoitustaitoa oli levitetty myös kiertokoulun ja kirkon avulla. Aikana, jolloin näitä taitoja hallitsemattomia oli vielä paljon, huolehtivat kauppa- ja muiden asiakirjojen kirjoittamisesta kirjoitustaidon oppineet virkamiehet ja kirjurit. Kirjoitustaidottomat piirsivät nimensä sijasta asiakirjoihin tarvittaessa puumerkkinsä. Nythän on palattu käytännössä puumerkin käyttämiseen. Monien allekirjoituksista ei saa mitään selvää, mutta niinpä asiakirjoissa vaaditaankin yleensä nimen selvennys.
ARMI SAARELA
