Omaisen menettäminen jättää muistot ja jälkeen jääneet esineet kertovat tarinoita
Ihmiset, jotka ovat meille rakkaita, ovat sitä kuolemansa jälkeenkin. Kiintymyssuhde ei katkea kuolemaan. Olisi vanhakantaista ajatella, että edesmenneestä pitäisi vaan vaieta.
Osa meistä suree rakkaitaan hiljaa itsekseen. Kaikkien suru ei näyttäydy samalla tavalla, eikä toisen kokemaa surua voi tietää. Eihän itkemisen määrä ole mittari surun syvyydelle. Jokainen ilmaisee suruaan ja muita tunteitaan niin eri tavoin. Eikä rakkaan ihmisen kanssa rakennettu side katso aikaa, paikkaa tai välimatkaa, se on olemassa, kun se on luotu.
Kävin äskettäin edesmenneen äitini luona hänen eläessään reilun kahden vuoden ajan lähes päivittäin. Hoidin kaikenlaisia äidin tarvitsemia asioita. Se vei paljon aikaa. Nyt tuota vapaa-aikaa on enemmän, mutta eipä sillä lisääntyneellä vapaa-ajalla ole oikein enää mitään merkitystä. Kuolemaan on niin vaikea valmistautua, vaikka sen aavistaisi olevan tulossa.
Suru äidin kuolemasta on välillä itselleni ahdistavan ikävää, välillä taas koskettavaa kaipausta. Onhan äiti osa omaa elämäntarinaani, siis osa minua. Eikä hän siten katoa koskaan kokonaan pois. Hän kulkee aina mukana, enemmän tai vähemmän.
Rautavaaran Tapsa lauloi aikanaan, että isoisän tarinasta jäi olkihattu vain, mutta nykyajan tavaratulva tekee omaisen kuoleman jälkeen asunnon tyhjennyksestä ja vaatteiden läpikäymisestä viikkoja kestäviä tavaramaratoneja. Tietysti hyllyjen tyhjentäminen ja äitini tavaroiden läpikäyminen on tärkeä osa omaa surutyötäni. Se tarkoittaa kymmmenien ja satojen tavaroiden käsittelyä ja miettimistä, mitä niille tekisi.
Eikä se tarkoita tärkeiden muistojen hävittämistä tai tavaran karsimista minimiin. Se on paneutumista omiin muistoihin sinne lapsuuteen ja nuoruuteen. Äitini vanhat valokuvat ja henkilökohtaiset paperit herättävät tunteita ja vaikeuttavat urakkaani. Valokuvia katselemalla harhaudun helposti muistelemaan menneitä ja taas siivous jää kesken.
Äitini nuoruuden valokuvat kertovat myös hänen elämästään ennen syntymääni. Äitini tavaroiden joukosta löysin pienen aarteen: hänen oman isänsä lähettämiä kirjeitä kotirintamalle talvisodasta. Niiden olemassa olosta en juuri tiennytkään. Kirjeitä oli iso nippu, jonkin verran nuhruisia, mutta kyllä tekstistä vielä sai selvän.
Kaikkia äitini tavaroita ja vaatteita en aio säilyttää, mutta teen muutaman ”muistojen laatikon”. Niihin kerään äitini vuosikymmenten varrelta hankkimia rakkaita ja muistoja tuovia esineitä, astioita ja valokuvia. Myös jälkipolvien katseltaviksi.
