Olen varmaan jo joskus paasannut siitä, että myöhästyminen on epäkohteliasta ja kertoo siitä, ettet oikeastaan pidä tilaisuutta tai sen muita osallistujia kovinkaan tärkeinä. Myöhästyn silti joskus. Tai itse asiassa en myöhästy nykyään juuri ikinä, mutta saavun paikalle tasan sillä viimeisellä minuutilla. Sekin on noloa, mutta toisaalta myös elämää.
Paikka, johon et halua saapua viimeisellä minuutilla, on joogasali. Jos on menossa Tampereen keskustaan, pitäisi laskea tarkkaan mahdolliset muuttujat ja kertoa niihin hukkuva aika kahdella. Jos niin ei tee, huomaa, että jokaisella suojatiellä on jalankulkija. Ne ovat varmaan kaikki tulleet autolla keskustaan jalankulkemaan, koska joka ikinen parkkipaikkakin on täynnä.
Kun lopulta löytää parkkipaikan, on jo niin kiire, että ei kykene löytämään puhelimestaan parkkisovellusta, vaan avaa ainakin neljä muuta äppiä, joissa on vähän saman näköinen kuvake. Sovellusten aukeaminen ja sulkeutuminen tuntuu kestävän tunteja, ja jooga alkaa kuuden minuutin päästä. Sitten puolijuoksua, hissin nappulan rämpyttämistä, turhautuminen, pikaspurtti rappusiin ja reidet maitohapoilla joogastudion pukkariin, jossa ei ole enää ketään. Ehdinkö käydä vessassa? En. Minuutti aikaa. Tärisevin käsin tukka ponnarille ja saliin.
Kaikki salissa olevat neljä ihmistä istuvat joogamatoillaan lootusasennossa ja ovat mahtaneet istua jo kymmenen minuuttia, koska ovat saavuttaneet meditatiivisen näköisen tilan. Ryntäät sinne puuskuttaen ja adrenaliinia pursuten ja tekisi mieli huutaa ovelta, että ”jumalaare kun meni vähän tiukille, kauhee toi liikenne”!
Sen sijaan ymmärrät vaan olla hiljaa ja yrität tasata hengityksesi ja levittää mattosi lattialle niin eleettömästi kuin suinkin. Ja silti tuntuu, että jo pelkkä sorimäoonvähänmyöhässä -energiasi saa kaikkien muiden korvat soimaan. Kiusallista.
Todistin joitain päiviä sitten kuitenkin sellaista myöhästymisnäytöstä, että joogasaliin rynnimiseni ei tunnu enää miltään. Kuuntelin kokouksenomaista livelähetystä, jossa oli parhaimmillaan 1 600 osallistujaa. Myös osallistujilla oli mahdollisuus saada puheenvuoro. Tunnin kohdalla puheenvuoron sai ”Sami” (nimi todennäköisesti muutettu, koska se putosi mielestäni puheenvuoroa seuranneessa kiukkukohtauksessa). Sami tulee linjoille ja sanoo: ”Moi. Sami täällä. Mä tosiaan tulin vasta nyt tähän lähetykseen mukaan, niin voisko joku vähän kertoa, että mitä täällä on niinku puhuttu?” Niinku mitä hittoa Sami?!? Odottakaa te 1 600 muuta sen aikaa, kun joku kertoo minulle sen kaiken, mitä te jo tiedätte, koska olette olleet ajoissa paikalla?
Kuuntelin tätä kuulokkeista samalla, kun tein tallihommia. Huusin niin kovaa ”ette varmasti kerro sille”, että hevoset säikähtivät. Valitettavasti mikrofonini oli mykistetty ja kyllä, joku ystävällinen sielu alkoi selittää Samille, mitä viimeisen tunnin aikana oli käyty läpi. Poistuin linjoilta ja huomasin, että niin teki muutama sata muutakin ihmistä. Melkein aloin ihailla Samin röyhkeyttä, mutta en kuitenkaan.
Terveisiä Samille: Ole ajoissa tai ole hiljaa.
