Anivarhain jouluaamuna vuonna 1970 ajelimme kanttori Unto Kahilakosken kanssa kohti Vehkajärven kyläkirkkoa. Olin aloittanut työni Kuhmalahden seurakunnassa samana syksynä.
Vehkajärveläiset olivat vuodesta toiseen joutuneet tyytymään siihen, että heidän joulukirkkonsa on vasta tapaninpäivänä. Nyt olimme kanttorin kanssa luvanneet pitää jumalanpalveluksen jouluaamuna kello kuusi. Näin ehtisimme pääkirkolle kahdeksaksi toiseen joulukirkkoon.
Unet olivat jääneet vähiin. Mutta kirpakka pakkanen ja pehmeä paksu luminietos auton ajovaloissa saivat meidät hereille ja joulumielelle.
Kirkonmäki o tliäpötäynnä autoja, miten kyläläiset lienivätkään navettahommansa järjestäneet. Sisään astuessamme joulumielemme sai lisää nostetta. Kynttilät paloivat kahdessa kattokruunussa, ja sen lisäksi jokaisella oli virsilaudalle eteensä aseteltuna oma kynttilänsä. Muuta valaistusta ei nimittäin ollut, kirkko oli vielä sähköistämätön.
Kyläläisten 1840-luvun alussa talkoilla rakentama pyhäkkö oli täynnä juhlakansaa, joka vaihtoi keskenään kuulumisia, kaikki kun olivat tuttuja keskenään.
Pieneen sakaristoon astuessani havahduin sen kylmyyteen. Lämmityslaitetta ei ollut, ja vaikka suntio, vanha kunnon Juvinmaa oli pitänyt ovea kirkkosaliin avoinna tähän asti, kylmä hohkasi joka puolelta. Eikä tilanne ainakaan parantunut, kun puin päälleni jääkylmän messukasukan.
Kirkkosalin ainoa lämmityslaite oli vanha valurautainen kamiina, jonka lähelle väki luonnollisesti oli ensiksi pyrkinyt.
Unohtumattoman tunnelman kruunasi ulkoa kuuluva kulkusten ääni. Konttilan Tuomas oli tullut joulukirkkoon hevosella. Siihen kyytiin olisi ollut mukava päästä.
Sitten alkoivat urut soida. Kanttori johdatteli sävelten kulkua jouluvirttä kohti, kiirehtimättä. Hiljaisissa kohdissa urkujenpolkijakin sai äänensä kuuluviin. Kun sähköä ei ollut, ilma urkujen palkeisiin puhallettiin polkimilla urkujen takana, ja polkimet tuppasivat vähän kitisemään.
Ja sitten aloitimme:
Nyt seisahdun mä seimelles
oi Jeesus, autuuteni.
Tuon lahjat kaikki etehes,
jotk´ annoit omakseni.
Mun henkeni ja mieleni,
mun sydämeni, sieluni,
ne ota synnyinlahjaks.
Siitä on aikaa 51 vuotta, ikuisuus.
Kynttilää ei enää sytytetä valaisemaan, vaan luomaan tunnelmaa. Suntion ei enää ole tarvis viettää kamiinan ääressä aatonaattoa ja edellistä yötä, automatiikka huolehtii siitä, että kirkon lämpötila on sopiva. Hevosella tuskin kukaan enää näillä leveysasteilla uskaltaa jouluaamuna tien päälle lähteä.
Joulukirkon ajallinen painopistekin on vaihdellut ja muuttunut.
Ensin jouluaatto alkoi kerätä enemmän väkeä kuin varhainen jouluaamu, sillä ”kello löi jo viisi, lapset herätkää!” on nykyään liian aikaista. Uutena ja yhä suositumpana ajankohtana on joulunaikaamme monessa seurakunnassa tullut rikastuttamaan katolisesta maailmasta tuttu jouluyön messu.
Vaikka virsikirjan uudistuksesta on kulunut jo kauan, osaan yhä monet virret paremmin ulkoa vanhassa asussa, kuten tuon seimen äärelle seisahtuneiden jouluvirrenkin.
En silti tunne jääneeni junasta. Vaikka Vehkajärven varhainen joulukirkko säilyy mielessäni edelleen unohtumattomimpana – seuraavana jouluna kirkossa oli jo sähköt – joulun kaikissa jumalanpalveluksissa on yhä tallella se tärkein, iäti vanhentumaton sisältö virsineen ja evankeliumeineen.
Tänäkin vuonna kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa katsoa suurta valoa.
Meille, jotka olemme eläneet kuoleman varjossa, pandemian saartamina niin pitkään, loistaa kirkkaus.
Menkäämme siis joulukirkkoon, seimen ääreen paimenten tavoin,
”katsomaan sitä, mitä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti.”
Viekäämme Jeesus-lapselle lahjamme, tietäjien tavoin ja jouluvirren sanoin:
Antakaamme henkemme ja mielemme, sydämemme ja sielumme hänen käyttöönsä.
ANTERO HONKKILA
Kommentointi on suljettu.