Olen ajatellut, etten pidä joulusta. Marraskuun alussa radiossa soimaan pärähtävät joululut nostavat karvani pystyyn. Hassua, koska siellä on seassa sellaisiakin kappaleita, joista pidän. Markettien käytäville pikkuhiljaa tulviva joulukrääsä ja konvehtirasiat puistattavat minua, vaikka voi pojat, miten paljon minä pidänkään suklaasta!
Aloin viime joulun alla miettimään tätä kuviota tarkemmin. Ja kun aina lähdetään itsesyytöksestä, mietin, että mikä minussa on vikana? Miksi joulu on minulle nykyään niin vastenmielinen sesonki?
Minulla on lapsuuteni jouluista pelkästään hyviä muistoja. Kukaan ei riidellyt eikä ryypännyt. Veljen kanssa koristeltiin kuusi itse tekemillämme rumilla koristeilla ja pukin tuloa odotettiin aina innolla. En koskaan saanut risuja lahjaksi ja äidin jouluruuat olivat herkullisia. Kun oli tarpeeksi iso, sai kossu-snapsin joulupöydässä. Se oli pahaa, mutta join sen pokat naamalla, koska se kuului jouluun. Joulu oli ihana, odotettu juhla.
Aikuisena halusin tarjota lapsilleni saman tyyppisiä jouluelämyksiä, ja totesin, että se on ihan pirun työlästä. Kaiken muun arjen touhun keskellä joulupakettien piilottelu leikkimökkiin ja oikean kokoisen kinkun löytäminen tuntui jotenkin tuskaiselta. Joulukorttien askartelu ja piparien leipominen pikkuisten kanssa on minulle aivan kidutusta. Laatikoiden paistamisen ja joulupukin vierailun ajoittaminen hevosten ruokinta-aikojen väliin oli vähintään haastavaa.
Koska en muuten tunnustaudu laiskaksi ihmiseksi, tohdin sanoa tämän: joulu on minulle aivan liian työläs juhla. Se oli oikein mukava silloin, kun äiti ja isä tekivät kaiken valmiiksi ja itse sai vaan odottaa jännittyneenä lahjoja ja työntää joulutorttua suuhunsa. Mutta sitten, kun sen osa-alueet piti ottaa itse haltuun, niin paketti niin sanotusti levisi eteiseen ja voimat uhkasivat loppua kesken.
Taistelin lasten ensimmäiset joulut jotenkin kunnialla läpi, mutta kasvavan inhon vallassa. Sittemmin olen lähes kokonaan luovuttanut. Olen ajatellut, että Jeesukselle järjestetään niin monet syntymäpäiväjuhlat maailmassa, ettei Häntä haittaa, jos minä en siivoa, leivo, paista tai paketoi mitään.
Nyt olen ymmärtänyt, etten minä inhoa joulua. Olen vain kokenut syyllisyyttä siitä, etten pysty siihen, ja luullut inhoavani sitä. Vähän niin kuin lapsi, joka ei pysy skeittilaudalla pystyssä, sanoo, että skeittaus on ihan tyhmää.
Lapset ovat nyt teini-ikäisiä, ja minä satsaan jouluun juuri sen, minkä haluan, ja otan siitä irti sen, mitä saan. Tämä tarkoittaa jonain jouluna enemmän ja jonain ei juuri mitään. Tänä vuonna valitsen omaan jouluuni ehkä konvehtirasian, pienet lahjat tyttärille, piparkakun makuista jäätelöä ja riisipuuron ilman mantelia. Syyllisyyden olen heittänyt pois, koska se vie liikaa tilaa. Kossun ja kotona tehdyn jouluruuan saan onneksi edelleen äitini luona.
Tulkoon kaikille juuri omannäköisensä joulu!
