”He kulkivat hitaasti pihamaan lävitse, jonka muodosti kivikkoinen tie ja jyrkähkö rinne. Kesän aikana sinne oli saatu raivatuksi vihannesmaa – ja muutaman aarin kokoinen perunapelto. Mies katseli ohi kulkiessaan kesken jääneitä töitään kaihomielisesti. Nainen puristi sylissään olevaa lasta rintaansa vasten ja tuijotti jonnekin etäisyyteen. Maantien laitaan he pysähtyivät ja mies katsoi kelloaan. – Viitisen minuuttia vielä.
Nainen laski lapsen maahan ja katsoi mieheensä. Viisi minuuttia, näiden muutamien minuuttien aikana täytyisi pystyä sanomaan kaikki se, mitä heillä on ehkä jäljellä olevan elämänsä aikana toisilleen sanottavaa. Miten voi siis sanoa niin paljon niin pienen hetken aikana, millä sanoilla voisi sen kertoa, mitä sillä hetkellä tunsi? Miesten työt olivat keskeytyneet kaikkialla, maaseudulla, kaupungeissa. Arkipäivän uurastus tulisi nyt jatkumaan naisten ja vanhusten voimin. Kuorma-auto saapui ja mies hyppäsi lavalle – enää mitään sanomatta. Kumpikin heistä tiesi.”
Vuoden 1941 kesällä, 80 vuotta sitten alkaneen jatkosodan aikaan, nämä tarinat ja tapahtumat olivat tuhansille ja taas tuhansille ihmisille arkipäiväinen tapahtuma. Sodan alettua posti toi pojan, isän ja aviomiehen kirjeitä postilaatikkoon tai ne haettiin kylän kaupalta. Kirjeitä rintamalta tuli harvakseltaan tai tasaiseen tahtiin. Kunnes ne toisten kohdalta loppuivat kokonaan.
Löysin yhden rintamakirjeen isäni arkistoista. Hänen veljensä oli lähettänyt sen vuoden 1941 kesäkuussa. Kirje oli päivätty 27.06. Kirje oli hiukan rypistynyt ja tekstikin jo haalistunut. Ei kirjeessä montaa riviä ollut, mutta siinä oli olettamus, että kyllä täältä syksyllä palattaneen kotiin päin. Olettamus ei pitänyt paikkaansa, hän palasi jo elokuun alkupuolella, kirkkomaalle.
Sotakirjeet rintamalta ovat hyvin merkittävää kansallista omaisuuttamme. Kirjeen saapumisen aiheuttamaa tunnekuohua kotirintamalla on vaikea edes kuvitella. Sen merkitys on täytynyt olla aivan valtava. Yksikin kirje on jo luonut läheisille valtavasti toivoa ja uskoa.
Ja varmasti myös kirjeen saapuminen kotirintamalta, sinne jonnekin, on ollut hyvin merkittävää. Tietysti kirjeen saapuminen rintamalta kotirintamalle vei valtavasti aikaa ja sillä välillä saattoi jo tapahtua mitä tahansa.
Vuonna 1975 alkoi Tampereen yliopiston Historian laitoksen, Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen ja Tampereen Historiallisen Seuran käynnistämä sota-ajan kirjeiden keruu. Nyt kokoelma kattaa jo 50 000 kirjettä, korttia tai muuta postitse lähetettyä viestiä. Sotarintaman ja kotirintaman ihmisten kokemukset ja tarinat tuolta ajalta elävät edelleen voimakkaana keskuudessamme.
Kommentointi on suljettu.