Tähän ikään olen ehtinyt lukea aika läjän kirjoja, kaikenlaisia. On olemassa kirjoja, jotka luettuani olen ajatellut, että miksi ihmeessä kirja loppuu niin surkeasti.
Tarinassa saa toki olla kurjuutta ja surua, mutta jos lopussa edes pikkuisen aurinko pilkistää tai paha saa palkkansa tai eksynyt löytää kotiin tai kalvava sairaus paranee, niin silloin lukijalle jää positiivinen olo. Mutta jos kirjan tarina alkaa ankeasta olotilasta ja kaikki vain huononee loppua kohti koskaan parantumatta, niin kuka voi sanoa nauttivansa sen lukemisesta? Esimerkkeinä mainitsen klassikot Dostojevskin Rikos ja Rangaistus ja Ilmari Kiannon Punainen viiva. Olen silti nekin lukenut. Siitä on kyllä paljon aikaa, mutta muisto elää.
Hyvä esimerkki on myös Sally Salmisen Katrina. Ei ole makuni mukainen kirja sekään. Lyhyesti kerrottuna rikkaan pohjanmaalaisen talon tytär lähtee ahvenanmaalaisen liukaskielisen merimiehen matkaan ja katkaisee siteet lapsuudenkotiinsa. Kuvitelmat karisevat, kun Katrina näkee uuden kotinsa, paljaalla tuulisella kalliolla olevan pienen mökin. Siinä riittää toimeentulossa keksimistä, kun mies lähtee merille ja käy sen verran kotona, että lapsia syntyy. Lopussa ei ole minkäänlaista parannusta asioihin. Kun siinä lopussa olisi jotain positiivista, vaikkapa yhteyden palautuminen lapsuuskotiin, mutta ei, tiukka linja loppuun saakka. Karu päätös.
Ruodinpa vähän elokuviakin. Ranskalaiset elokuvat ovat tuottaneet monta kertaa pettymyksen. Esimerkkinä olkoon elokuva Poika ja Haukka. Olen nähnyt sen joskus hamassa nuoruudessani, kun nuorisokerhossa näytettiin elokuvia. Elokuvasta jäi mieleen, että poika ja kesy haukka viettivät aikaa yhdessä, kivaa oli. Sitten tietysti joku ampui haukan, ja loppukuvassa poika kävelee horisonttiin kantaen kuollutta haukkaa, jonka siivet sojottavat eri suuntiin. Ei olisi voinut keksiä sillekään elokuvalle kurjempaa loppua.
Amerikkalaiset elokuvat ovat aikaisemmin olleet mukavia katseltavia, koska ne on lopetettu yleensä ainakin osittain myönteisesti. Nykyään siihenkään ei voi luottaa. Erehdyin kerran katsomaan elokuvan, jossa aviopari osallistui avomerelle suuntautuneelle sukellusretkelle. Kävi niin, että pariskunta jäi epähuomiossa pois paluukuljetuksesta, ja kun erehdys huomattiin seuraavana päivänä ja tultiin etsimään, ketään ei enää löydetty. Elokuvan kuvitellussa osassa näytettiin, kuinka pariskunta kellui merellä tuntikausia pelastusta odottaen, kunnes hait tulivat ja repivät miehen jalat. Hän kuoli verenvuotoon. Vaimo päästi ensin miehensä ruumiin pelastusliiveistä ja sitten itsensä. He vain katosivat.
Huono loppu on varmaan paljon helpompi tehdä kuin hyvä. Jos on kysymys dokumentista, loppu on sellainen kuin on, mutta kurjaankin loppuun voisi tekijä antaa jonkinlaisen positiivisen signaalin.
Onneksi hyvinkin päätettyjä elokuvia on, esimerkkeinä Vihreä maili ja Bangkok Hilton. Molemmissa riittää draamaa ja käänteitä, mutta loppu jättää hyvän mielen.
ARMI SAARELA
