En pidä small talkista. En varsinkaan pidä siitä, kun kysytään ”mitä kuuluu” vain sen takia, että niin kuuluu kysyä. Minulle ei koskaan kuulu ”ihan hyvää kiitos”. Minulle kuuluu usein jotain tosi hienoa, mitä en välttämättä kuitenkaan halua kaikille hehkuttaa, koska kaikki eivät ollenkaan tajua niitä asioita, joita pidän tosi hienoina.
Tai sitten kaikki on juuri sillä hetkellä ihan uskomattoman paskaa, mutta vielä vähemmän sellaisesta kuuluu alkaa kenellekään puolitutulle kaupan ovella avautumaan.
Small talkiin varattu aika on yleensä rajallinen, mistä varmaan sana ”small”. Voihan siinä rehellisesti tietysti sanoa että ”ihan uskomattoman fantastista” tai ”ihan kauheessa suossa rämmin tässä”, mutta molemmat vaatisivat yleensä pitkähkön selityksen. Tuollaisen kevyen jutustelun idea on kuitenkin vastavuoroisuudessa, enkä halua täyttää käytettävissä olevaa aikaa pelkästään omalla pölinälläni. ”Ihan hyvää kiitos” on oikeastaan ainoa järkevä vastaus. Siihen vähän viimepäivien säätä ja lomien kyselyt ja sitten saa jatkaa matkaa.
Pahinta on ”mitä kuuluu”, joka alkaa sanoilla ”pitkästä aikaa”. Nyt seuraa tunnustus: Näin muutama vuosi sitten eräässä tapahtumassa vanhan opiskelukaverini. En ollut nähnyt häntä yli kymmeneen vuoteen. Opiskeluaikaan inhosin häntä ensin, koska hän oli outo. Sitten muutin hänen kanssaan samaan solukämppään ja aloin pitää hänestä, koska hän oli outo. Kävimme silloinen ikämme huomioiden melko syvällisiä keskusteluja esimerkiksi karmasta ja jälleensyntymästä.
Nyt painelin vähin äänin jonkun hyllyn taakse piiloon. En tiedä miksi. Ehkä panikoiduin siitä, että edessä olisi ”mitä kuuluu, ihan hyvää” -keskustelu. Että aika ei riittäisi enempään, tai emme vain osaisi enää muuta.
Minun olisi tehnyt mieli mennä kysymään missä hän on ollut, koska jossain kohtaa hän katosi vuosiksi niin, että kaikki luulivat hänen kuolleen. Teki mieli kysyä, uskooko hän vielä jälleensyntymään, missä hänen lapsensa on, mitä on tapahtunut, kenen kanssa ja mitä se kaikki on hänelle tehnyt.
Samalla ymmärsin, että jos minun itse pitäisi edes tiivistetysti kertoa viimeisen kymmenen vuoden tapahtumat, se veisi pari tuntia. Sitä aikaa ei ollut. Ajatus small talkista juuri tämän ihmisen kanssa tuntui niin erityisen kiusalliselta, että painuin hyllyn taakse piiloon ja pysyin siellä. On mahdollista, että hän näki minut, mutta ei tullut perään.
Kysymys ei alkuunkaan ole siitä, etten olisi halunnut puhua hänen kanssaan. Aika oli vain väärä, ja paikka. Tuntui, että jotain menee pilalle, jos alamme siinä hälinässä huutaa toisillemme ”pitkästä aikaa” ja ”mitä sulle kuuluu”. Joku, joka pystyy hälinässä ajattelemaan selkeämmin, olisi ehkä mennyt pyytämään puhelinnumeron ja kysynyt voimmeko tavata joskus ajan kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Minä sensijaan vain piilouduin.
Outo Opiskelukaverini. Jos näet tämän, ota yhteyttä. Haluan kysyä mitä kuuluu, ja saada oikean, rehellisen vastauksen. Big talk.
