Kauppakeskuksessa tulee vastaan ihminen, joka tervehtii iloisesti: ”Hei, no mitä kuuluu? Onpa kiva nähdä.” Muuten ihan kiva minunkin mielestäni, mutta kun en yhtään muista, kuka tervehtijä on. Kasvot ovat tutut, mutta mistä, entäs nimi, huh huh.
Olen kaivellut netin syövereistä selitystä huonolle nimien muistamiselle. Kyseinen oire ei ollenkaan aina tarkoita alkavaa muistisairautta. Lohduttavaa. No, oma nimimuistini on oirehtinut kauan ja olen huomannut että en ole lajissani ollenkaan ainoa.
Muistamattomuuteni tulin huomaamaan jo aktiivityöaikana. Oli henkilöitä, joita tapasin lähes joka päivä, mutta joiden nimi ei tahtonut jäädä päähän. Kehitin omituisia muistisääntöjä. Jos jonkun nimi olisi ollut vaikka Marja Honkala, saattaisin muistaa sen miettimällä vanhaa laulua: ”Honkain keskellä mökkini seisoo…” ja jatkoksi ”on marjoja niiden juurella…”. Hölmö muistisääntö, joka saa aikaan omituisen mielikuvan, mutta toimii.
Jotkut nimet jäävät päähän heti, mutta toiset eivät millään. Noiden piiloon jäävien nimien ei tarvitse olla mitenkään erikoisia. Esimerkiksi nykyisen presidenttimme nimi on päänupilleni jostain syystä vaikea. Niinien kaulimisen kautta sen sitten saan tulemaan mieleeni, vaikka mokomassa muistisäännössä ei mitään järkeä olekaan.
Presidentin puolison nimen muistan aina helposti, kunhan ensin muistan presidentin nimen. Ne ovat päässäni jotenkin niin toisiinsa liitetyt.
Eikä nimien huono muistiin jääminen rajoitu ihmisten nimiin. Yksitoistavuotiaana aloin kulkea koulussa bussilla ja piti osata sanoa menevänsä ”Viljakkalan tiehaaraan”. Mutta vaikka olin koko ikäni kuullut puhuttavan Viljakkalasta, oli tuon tutun nimen kohdalla koulumatkalla pitkään muistissani tyhjä aukko. Sain kohdepysäkkini nimen tulemaan suustani miettimällä ensin Kilvakkalaa. Ehkä joku alan ammattilainen osaisi tuonkin aivosolmun jotenkin selittää.
Totta on, että muistisairaudet lisääntyvät, koska keskimääräistä elinikää saadaan koko ajan nostettua. Pää ei välttämättä kestä kyydissä. Voi olla omakin kohtaloni, että olen joskus jossain hoitokodissa tilannetta ymmärtämättä ja kenenkään nimeä muistamatta tuoliin sidottuna.
Suuni voi silti silloin suoltaa päähäni aikojen saatossa tallentuneita riimiteltyjä runoja, esimerkiksi Runebergin Sven Dufvaa tai Lauri Viidan Kapinaa, vaikka en niistä silloin enää mitään ymmärtäisikään. Sääliksi käy niitä, jotka joutuvat kuuntelemaan. Minulla kun on vielä kuuluva ääni. Lorut ja riimit ovat aina tarttuneet muistiini melko helposti, vaikka nimet eivät.
Niin, niissä alussa kuvailluissa tilanteissa olen ottanut tavan, että kysyn suoraan, että mistäs me ollaankaan tuttuja? Ainakin minun on paljon mukavampi myöntää, että en muista, kuin ähistä jotain epämääräistä kiireestä tai yrittää ovelasti saada selville mistä tervehtijä on tuttu.
Armi Saarela
