Ihmisen pitäisi pitkästyä, sanotaan. Se on edellytys luovuudelle, jonkin uuden syntymiselle, itsensä löytämiselle. Kaiken suorittamisen ja aikaansaamisen sijaan meidän pitäisi kilvoitella joutenolossa.
Vaikeaa. Aina vain vaikeampaa. Minä kuulun siihen ikäluokkaan, joka on lukenut muropaketin kylkeä päivä toisensa jälkeen aamiaista syödessään. Murot eivät usein vaihtuneet, eikä teksti paketin kyljessä. Silti se kelpasi ajankuluksi.
Nykyään ihminen ei jaksa lukea edes pakastepitsan laatikon tekstejä. Sen takia paistoaika on painettu isolla etupuolelle, ettei kenenkään tarvitsisi lukea sitä pienellä painettua ohjetekstiä paketin takaa, koska se on tylsää. Ja sehän on.
Itse en suoriudu enää kunnolla edes naistenlehtien pidemmistä henkilökuvista. Siellä saattaa olla kohtia, jotka eivät kiinnosta minua. Alan harppoa niiden yli siinä pelossa, että pitkästyn, ja lopulta luen sanan sieltä ja toisen täältä. Käyttöehdot, sopimukset, säännöt… Lukeeko joku ihan oikeasti käyttöehdot ennen kuin painaa ”hyväksyn”? Oikeasti?
Syyttäisin tästä internettiä, sosiaalista mediaa, matkapuhelinten vallankumousta ja kaikkea, joka tuo nopeasti vaihtuvat kuvat ja tekstit meidän viihdykkeksemme. Mutta syyttäähän sopii vain itseään, koska minä olen se, joka kaivaa kännykän taskusta samalla, kun lasken hevosille vettä saaviin. Siinä hetkessä, jossa voisin tylsämielisenä tuijottaa, kun vesi solisee astiaan, selaan kavereiden kuvia ja tarinoita. Paitsi en pitkiä tarinoita, koska en jaksa keskittyä lukemaan niitä.
Pitkästymisessä on mielestäni kysymys siitä, että tuijottaa vastapäistä tiiliseinää odottaessaan lääkärin vastaanottoa. Sen olen itseltäni riistänyt ja niin näyttää riistäneen melko moni muukin. Niitä tiilenpäitä lukemalla voisi ehkä oivaltaa jotain, mitä matkapuhelimen informaatiovirta ei meille avaa.
Pitkästyä voi myös tekemällä jotain tarpeeksi yksitoikkoista, jos paikallaan istuminen ja omien varpaiden tuijottaminen ei tahdo onnistua. Jos joku haluaa, niin voi tulla esimerkiksi kitkemään ohdakkeita minun heinäpellostani. Siinä ehtii ajatella niitä ihan omiakin ajatuksia, koska täytyy olla topparukkaset kädessä, eikä silloin voi käyttää kännykkää.
Kaikille löytynee se oma tapa tuntea itsensä pitkästyneeksi, mutta helppoa se ei enää missään tapauksessa ole. Niinä kuuluisina vanhoina hyvinä aikoina se oli usein pakotettua. Nyt pitkästyminen täytyy itse valita tietoisesti toteuttaa. Vapaa-ajan ja tahdonvoiman lisäksi pitkästyminen vaatii oman uskalluksensa, koska siinä joutuu usein käymään jonkinlaista keskustelua oman itsensä kanssa. Hiljaisuudessa voi kuulla jotain, mitä ei ole halunnut kuulla.
Haastan silti kokeilemaan, vaikka yhden vesisaavin täyttymisen tai lääkäriajan odottamisen verran. Olet jo hyvällä alulla, jos jaksoit lukea tämän loppuun. Välissä oli varmasti tylsiä kohtia.
