Erittäin värikkään elämän elänyt kansanmies Aarno Valkeejärvi nauttii kotikylänsä rauhasta Mutalassa.
Harva Ylöjärven Mutalan nykyasukkaista tuntee kylänsä yhtä hyvin kuin Aarno Valkeejärvi, niin monen talon rakennustyöt hän on kaivinkoneen kuljettajana pannut alulleen.
– Monttuja on tullut tehtyä yhteensä satoja niin tänne kuin muuallekin.
– Kun kaivoin Tampereen kaupungille, Takamaan isännät tulivat kysymään, kävisinkö kaivamassa heille. Kesälomahan siinä sitten meni, Aarno hymähtää.
Kurulaislähtöinen Aarno asettui Mutalan Pleunantielle 50 vuotta sitten ja rakensi talon vaimonsa kotitilasta lohkaistulle tontille. Kylä on muuttunut vuosikymmenten varrella paljon, mutta Valkeejärvet ovat viihtyneet Mutalassa erinomaisesti.
– Aluksi en tietenkään tuntenut täältä ketään, ja näillä tienoin oli vain peltoaukeaa, Aarno muistelee.
– Kylän elinvoimaisuuden kannalta on ehdotonta ollut koulun säilyminen. 1990-luvulla se oli uhattuna, mutta nythän Sorvajärventielle on rakennettu parikymmentä taloa ja koulu toimii täysillä.
Aarno oli Mutalaan muuttaessaan aikaansa edellä käydessään töissä niin Tampereella kuin Ylöjärvellä. Silloin moni sai elantonsa maataloudesta, joka ei ole kylältä vieläkään hävinnyt – keskittynyt vain.
– Sami Tahlo täällä nyt pitää ainoana karjaa ja onkin laittanut peltoja luomuviljelyä varten todella hienoon kuntoon. Niitä on kiva katsella, Aarno kehuu.
Hänen elämäänsä on mahtunut monenlaisia paikkoja ja hommia vielä eläkeiässäkin, mutta nyt tahti on rauhoittunut.
Aarno on antanut ajokorttinsa pois. Isot koneet ovat vaihtuneet sähkömopoon, joka on varustettu hissi-istuimella. Mies ja mopo -yhdistelmästä on tullut lähestulkoon Mutalan tavaramerkki, jonka kaikki tuntevat.
– IPM-tauti on vienyt jaloista voimat ja lihakset niin, että kävely rajoittuu vessakäynteihin. Tällä on oikein hyvä ajella talvellakin, Aarno kiittelee menopeliään.
”Kävelytien saaminen olisi tärkeää”
Viimeistään sähkömopolla liikkuessaan Aarno Valkeejärvi on ymmärtänyt monen kyläläisen halun saada kevyen liikenteen väylän jatketuksi Ylisiltä Mutalaan.
– Vanha Kuruntie on kapea ja notkoja täynnä. Tiehanketta on jaanattu ja pompoteltu paljon, enkä tiedä tarkalleen sen nykytilannetta, mutta tärkeä se olisi koululaisten turvallisuuden kannaltakin.
Koulu palautuu Aarnon puheeseen tuon tuostakin. Hän muistelee lämmöllä Paavo Hännistä, joka järjesti koululla vaikka millaisia tapahtumia.
–Koulun ovet olivat avoinna joka päivä ja iltaisin sinne kokoontui nuoria keskustastakin. Järjestys säilyi aina. Limpparikassasta ei ikinä hävinnyt rahaa.
– Ei täällä vieläkään tarvitse mitään pelätä, mutta yhteistä toimintaa saisivat nuoremmat kehitellä enemmän.
Koulun kaukalo nousi laajempaankin tietoisuuteen epävirallisen MM-arvon saaneiden hikipalloturnausten ansiosta. Valkeejärvi ja Hänninen niitäkin ideoivat.
Aarno oli mukana myös perustamassa Siivikkalan Kiekko -jääkiekkoseuraa, joka parhaimmillaan olisi noussut 1980-luvulla kakkosdivisioonaan. Sinne ei kuitenkaan lähdetty, koska Ylöjärvellä ei vielä silloin ollut jäähallia.
– Meillä kävi pelaamassa ihan osaaviakin pelimiehiä, ja joukkuehenki pysyi korkealla.
Kuorma-autolla hurjia ajomääriä vuodessa
Aarno hoiti S-Kiekossa muun muassa bussikuskin hommia, olihan hänellä vankka autoilijatausta.
– Isäni aloitti kuorma-autoilun häkäpytty-Fordilla vuonna 1939. Olin juuri ajokortin saanut 18-vuotias, kun isä kuoli työtapaturmassa.
– Se oli kova paikka, sillä sen läheisempää isä-poika-suhdetta saa hakea.
Ahkeralle nuorelle autoilijalle riitti kuitenkin työtä. Aarno suhasi pitkin Pirkanmaata ja muutakin Suomea lastinaan milloin betonia, milloin puutavaraa tai jotain muuta.
– Pahimpina vuosina ajoin 160 000 kilometriä. Vein esimerkiksi rakennuslevykuorman Toijalasta Kuusamon Osuuskaupalle, josta toin lautakuorman Tampereelle.
– Välillä olin ratissa niin väsyneenä, että näin olemattomia vastaantulijoita. Nykyautoilijat kuolisivat kolme kertaa päivässä, jos tekisivät samanlaisia päiviä.
Reissuilla tietenkin sattui ja tapahtui.
– Kerran parkkeerasin auton aivan itärajan tuntumaan ja kömmin pressun alle lepäämään. Herätys oli karu, kun rynnäkkökiväärein varustetut nahkatakkimiehet tivasivat papereita, jotka olivat onneksi kunnossa.
Aarno oli 1960-luvulla mukana niin Hakametsän jäähallin kuin Kalevan kirkon rakentamisessa. Omanlaisensa savotta oli betonin ajaminen kelloa vastaan Näsinneulan rakennustyömaalle 50 vuotta sitten.
– Jos kuorma myöhästyi 15 minuuttia, koko kuorma meni haaskoon, sillä betoni ei saanut kovettua.
”Omaan rauhaan oli mahtava tulla”
Aarnolla on selvä mielipide niin Tampereen kuin Ylöjärven keskustan kehittämisestä: kaikki ei ole mennyt nappiin.
– Ei ole mitään järkeä siinä, että Tampereelle rakennetaan joko yksiöitä tai luksus-asuntoja. Ja sitten se ratikka
250 000 asukkaan kapealle kannakselle tehtyyn kaupunkiin. Linjan varrella ei ole muita isoja työpaikkoja kuin Tays, Aarno tuhahtaa.
– Ratikkaa ei Ylöjärvelle tarvitse jatkaa. Jos keskustaa halutaan kunnolla kehittää, sitä tulee keskittää Vanhan Kuruntien ympärille eikä roiskia sinne sun tänne, hän vinkkaa.
Viljakkalan ja Kurun liittäminen Ylöjärveen saa aikaansa tiukasti seuraavalta Aarnolta ymmärrystä, vaikka ne olisivatkin hänen arvionsa mukaan ehkä pärjänneet itsenäisinäkin.
– Palvelut ovat hävinneet varsinkin Viljakkalasta. Eivät Matti ja Maija ole onnellisia, jos he 50 vuotta Itä-Aureessa asuttuaan joutuvat muuttamaan keskustan kerrostaloon.
– Tänne omaan rauhaan oli mahtavaa tulla töistä silloinkin, kun kaivoin Tampereella. Työmurheet jäivät sinne.
Kumpikin Valkeejärvien lapsista on asettunut Ylöjärvelle asumaan, ja jälkikasvua on ehtinyt syntyä jo neljännessä sukupolvessakin.
Luonnonrauhaa Aarno on hakenut Lapistakin, sillä eläkkeelle jäätyään hän kävi muutamana kesänä kaivamassa kultaa Lemmenjoelta, eivätkä ne olleet ihan turhia reissuja.
– Olen myös tutkinut kotikylämme historiaa,. On selvinnyt, että ensimmäiset asukkaat, Prihdin veljekset, ovat asettuneet tänne 1500-luvulla. Yhden talon montussa kaivurin kauha osui ikivanhaan tulisijaan ja plooturahoihin.
