Muistatteko, te viime vuosituhannella syntyneet, kun oltiin vaikka lomamatkalla tai sukulaisten mökillä, ja joku halusi ottaa valokuvan? Kaikki asettuivat rivimuodostelmaan ja hymyilivät kameralle.
Valtaosa kuvista oli poseerauskuvia ihan sen takia, että filmirullassa oli 24 tai 36 kuvaa. Ei haluttu riskeerata arvokkaita ruutuja räpsimällä liikkuvia kohteita ja ihmisiä, aina tuli heilahdusraita tai jollain oli tukka naaman edessä. Ja filmin säästämiseksi koko suku tietysti tungettiin mielellään samaan kuvaan.
Kuvan ottaminen oli aina joku sellainen erityinen hetki, jota varsinkin teini-iässä ja sen jälkeen jännitin ihan kamalasti. Näytän luontevalta ehkä noin viidessä minusta otetussa valokuvassa. Kamalimpia ovat ne, jotka ovat virallisia kuvauksia, esimerkiksi lehteen. Aivoni menevät edelleen näissä kuvauksissa ihan paniikkiraiteelle, koska apua, kaikki minun ilmeeni ikuistuvat nyt tuohon kameraan ja jos näytän tyhmältä niin… mitä? En tiedä. Varmaan joku takauma filmikameroiden aikaan, pelkään, että kuvaajalla menee filmiä hukkaan jos minulla on silmät kiinni tai pipo vinossa.
En ole millään tavalla tarkka ulkonäöstäni muuta kuin silloin, kun kamera osoittaa minua kohti. Kestän katsoa itseäni peilistä, mutta en kestä katsoa itsestäni otettuja kuvia. Selittäköön joku tämän, minä en osaa.
Tallillani on otettu viime syksynä ja tänä keväänä hevoskerholaisista ”viralliset” kerhokuvat lempiponiensa ja -hevostensa kanssa. Kerholaisten ikähaarukka on 5–12 vuotta. Digiajan lapset taluttavat poninsa valokuvaajan eteen, kääntyvät katsomaan kameraan ja hymyilevät luontevasti. Ja miksi he eivät niin tekisi, koska he hymyilevät omalle ja äitiensä ja isiensä ja siskojensa ja kavereidensa kännyköille joka päivä. Tai ovat hymyilemättä. He vain ovat ja jatkavat elämäänsä sillä hetkellä, kun kännykän kamera nappaa kuvan. Kadehdin heitä ihan älyttömästi.
Digiajan lapsista löytyy paljon sellaisia kuvia, joissa he näyttävät ihan omalta itseltään tekemässä juuri sitä, mitä he normaalistikin tekevät. Siinä, missä minä näytän viettäneen koko lapsuuteni seisomalla paikallani vaivautuneen näkösenä.
Digiaika on korjannut toki myös filmikameraikäpolven suhtautumista kuvattavana olemiseen. Itse olen jo noin kaksi prosenttia luontevampi kameran edessä kuin nuorempana. Jotkut ikätoverit ovat kunnostautuneet jopa videoimalla itseään, siis kerta kaikkiaan ihan omaa naamaansa, ja postaamalla näitä videoita sosiaaliseen mediaan. Tuohon en usko itse koskaan yltäväni.
Joku sanoo, että nuoret kuvaavat itseään liikaa. Mikä on liikaa? Miksi? Minä pidän positiivisena asiana sitä, että ihminen pystyy katsomaan itseään ja antaa muidenkin katsoa. Ja vaikka nämä videoklippiesiintymiset olisivat vain pienelle kaveriporukalle suunnattuja, ne aivan varmasti madaltavat kynnystä kaikenlaiseen esiintymiseen isommankin väkijoukon edessä.
Hyväksynnän hakeminen tissivakokuvia postaamalla on tietenkin tämän ilmiön kääntöpuoli. Mutta ennen kuin hyökätään tätä paheksumaan, niin voidaan muistella niitä hyväksynnän hakemisen tapoja, joita nuoret neidit ”vanhoina hyvinä aikoina” käyttivät. Ehkä ”katsoa saa, mutta ei koskea” on sittenkin parempi vaihtoehto?
Itse en ole vielä löytänyt tissivakoani, mutta olen löytänyt Snapchatin filttereineen. Jos et pysty katsomaan itsestäsi otettuja kuvia, mene snäppiin ja testaa miltä näyttäisit, jos olisit parsakaali. Terapeuttista!
