Olen usein miettinyt, lapsiemme nykyistä pahoinvointia. Olemmehan toki eläneet viimeisen vuoden, niin sanotusti poikkeusaikaa. Itse kasvatin lastani 1990-luvun laman aikana. Kaikesta huolimatta, loin turvallisen ja luotettavan siteen lapseeni. Muistan kuinka aikoinaan isyydentunnustuksessa (olimmehan niin sanottu susipari, kun asuimme avoliitossa) lastenvalvoja kysyi meiltä: ”mihin laitamme lapsemme hoitoon, kun palaan työelämään?” Vastauksemme oli päiväkoti. Tähän lastenvalvoja kommentoi: ”siis aiomme tehdä lapsestamme tasapäisen”. Tämä kyseinen kommentointi aiheutti meissä todellakin hämmennystä.
Tänä aikana yhteiskunta oikeasti painostaa laittamaan lapsen mahdollisimman pian päiväkotiin. Kuitenkin minä halusin hoitaa lastani, hänen ensimmäiset ikävuotensa kotona. Luoden turvallisuutta, luottamusta ja antamalla rakkautta. Se kantoi hedelmää ja mahdollisti loistavan pohjan hänen elämälleen.
Kotona hoitamisesta rahallinen korvaus ei ollut kovin suuri. (eihän rakkautta voi rahalla korvatakaan). Hänen aloittaessaan päiväkodin oli luottamus aikuiseen ihmiseen jo rakennettu.
Näiden päiväkotivuosien aikana yhteiskunta muuttui. Mitä itsenäisempi lapsi oli ja kyynärpäätaktiikalla syrjäytti muita edestänsä, tätä yhteiskunnassa ihailtiin. Tähän malliin en halunnut lastani kasvattaa.
Lapseni kouluvuosien aikana opettajien valtuuksia vähennettiin ja tämä alkanut meininki sai lapsilla jatkua koulumaailmassa. Opettajat alkoivat menettämään otettaan luokkayhteisössä.
Myöhemmin keskustelin asiasta entisen opettajani kanssa. Hän toimi nyt kyseisen koulun rehtorina. Hän hämmästeli minulle nykyisten oppilaiden käyttäytymistä ja meininkiä. Hän esitti minulle kysymyksen: ”Mistä tämä mielestäni johtuisi?” Vastaukseni kuului: ”Toista ihmistä ei arvosteta eikä kunnioiteta.” Olihan lasten elämänsuunta käännetty suuntaan: minä, minä ja kerran vielä minä.
Tämä sukupolvi on nyt molemmin puolin kolmeakymmentä ikävuotta ja useammat heistä jo itse lapsen vanhempia. Onko heidän lapsuudessaan tapahtunut muutos vaikuttanut myös tähän päivään? En syyllistä vanhempia, vaan 1990-luvulla alkanutta muutosta, johon he kasvoivat. Tämä johti siihen, että ihminen ajattelee toisin. Kun opetetaan sivuuttamaan toiset ja toimimaan vain itseänsä varten, voivat seuraukset olla kaoottiset.
Nykyään pyritään palaamaan työelämään mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen. Lapsi kasvatettavaksi päiväkotiin ja sieltä koulumaailmaan. Päiväkoti- ja kouluhenkilökunnan taakka käy kohtuuttomaksi, kun yhteiskunnassa kasvatus tahdotaan ulkoistaa vanhemmilta. Kuitenkin tämä pieni elämänalku tarvitsee pyyteetöntä rakkautta, läheisyyttä ja sylin lämpöä, joka luo luottamusta toista ihmistä kohtaan elämässä.
Läsnäolon puutteesta syntyvät usein erilaiset tunne-elämän vauriot. Myöhemmin elämässä eteen tulevat pettymykset, haasteet ja vaatimukset ovat vaikeampia käsitellä. Siksi toivon, että mihin aiemmin yhteiskunta käänsi näiden lasten elämän suunnan, auttaisi pikaisesti kääntämään nykyisten lasten ja nuorten perusarvot takaisin kunnioittamaan ja arvostamaan toista ihmistä ja luottamaan aikuiseen ihmiseen, joka ei ole vain paikalla vaan hänen täytyisi olla myös läsnä. Perusarvot tulisi luoda lapselle jo kotona, tätä ei tulisi ulkoistaa.
Tuija Hirsimäki
vapaa-aikalautakunnan jäsen, sivistyslautakunnan varajäsen, lapsi- ja nuorisoneuvoston vpj., kuntavaaliehdokas (ps.)
